You can read this blog post in English below.

Pyöräilen juna-asemalle ja jätän pyörän vuokranantajieni pyörälokeroon. Matkaan junalla Kuringgai-kansallispuiston jylhien maisemien halki kohti Sydneyn keskustaa. Kohteenani on vierailla Australia-museossa.

Tunnin junamatkan jälkeen saavun Gadigal-kansan maille. Gadi viittaa ‘ruohopuuhun’ (Grass Tree), joka myös Yaccana tunnetaan. Kasvi on ollut erityisen tärkeä Gadigal kansalle, jotka ennen asuttivat tätä paikkaa, missä museo(kin) sijaitsee. Gadigalien tehtävänä on ollut suojella gadi-kasvia. Gadia, kuten kaikkia muitakin alkuperäisasukkaiden hyödyntämiä kasveja, on käytetty hyvin moninaisesti ravinnosta lääkintään, koreista sytykkeisiin.

Seuraan muinaisen lapsen jalanjälkiä museoon, joka on erikoisnäyttelyitä lukuun ottamatta ilmainen. Muinainen lapsi vie minut maailmaan, joka koskettaa minua syvemmin kuin osaan odottaa.

Jaan tässä postauksessa ajatuksiani ja tuntemuksiani Wylda Bayronin Bilas-valokuvanäyttelystä. Papua-Uusi-Guineassa termillä bilas viitataan kehon koristeluun kehomaalauksin, naamioin, ja päähinein.

Ensin hieman kontekstia siihen, miksi arvelen näyttelyn koskettaneen minua niin syvästi.

Kirjoitimme kollegani kanssa kesällä julkaistun artikkelin, jossa peräänkuulutamme maiseman ymmärtämistä erilaatuisten suhteiden materialisaationa. Vaikka maisema ymmäretään usein jonain, mitä katsellaan, usein etäältä, niin artikkelissa väitämme, että kaikki meitä ympäröivät maisemat ovat tulleet — ja tulevat — todeksi ja muokkautuvat ihmisten ja muiden lajien välisissä suhteissa. Maisemat tulisi siis ymmärtää pikemminkin elämän ja kuoleman näyttämöinä kuin kaksiulotteisena visuaalisen ihailun tai kauhistelun kohteena olevana kuvana; niin kaupunki- kuin maaseutumaisematkin muokkautuvat ja tulevat todeksi vuorovaikutuksessa (tai sen puutteessa) ja tällä vuorovaikutuksella on konkreettisia ja materiaalisia vaikutuksia ihmisten ja muiden lajien elämän mahdollisuuksiin ja mahdottomuuksiin.

Bilas on pohjimmiltaan eräänlainen maisemasuhde. Siinä ihmisen ruumis kietotuu yhteen maiseman muiden asuttajien kanssa: kehoa maalataan kasveista ja mineraaleista saatavilla väreillä, koristellaan eläimistä, linnuista, merenelävistä, puista ja muista kasveista sekä mineraaleista saatavilla aineksilla.

Bilas ilmentää yhteiseloa, kauneutta, taidokuutta, tarinoita, perimää, monilajista yhteenkuuluvuutta.

Katsellessani näitä valokuvia, naamioita ja kehojen koristeita tunnen, kuinka jokin liikahtaa sisälläni. Yhtäkkiä, keskellä kaiuttimista kuuluvien tanssin askelten ja laulun hyräilyn, piemässä salissa, valokuvien edessä seistessäni kyyneleet tulvivat silmiini. Koetan lukea näyttelyn tekstejä sumentuvan näkökenttäni läpi, mutta tulviva kaihon tunne on vallannut näkökenttäni.

Kuinka kaunista, koskettavaa, syvällistä, taitavaa, kunnioitettavaa, mietin. Kuinka kukaan voi ajatella että tällainen intiimi suhde maisemaan —joka jaetaan yhteisön kesken opettelemalla tekemään mitä uskomattomampia taidokkaita käsitöitä— joka pohjaa tarkkanäköiseen luonnon havainnointiin ja tuntemiseen voisi olla mitenkään alempiarvoista (sivistymättömämpää) kuin meidän tapamme elää?

Jos sivistys on sitä, että puetaan kengät jalkaan ja kannetaan kaulassa maan uumenista alipalkatulla työvoimalla louhittuja kalleuksia, joilla ei ole historiaa, tai syvempiä merkityksiä, jotka eivät vaadi viisautta ja paikan tuntemista saadakseen muotonsa, niin täällä näyttelyn keskellä ajattelen, että menetän niin paljon olemalla osa sellaista sivistystä, joka on vieraantunut maan ääreltä.

Miksi emme liikkuisi, tanssisi, musisoisi, työskentelisi, kasvattaisi lapsiamme mukaillen maaperän muotoja ja sen kasvillisuutta, opetellen elämään ja tuntemaan yhdessä sitä monilajista elämää, joka —loppujen lopuksi— pitää meidät hengissä?

Näyttelyssä kierrellessäni oivallan miten paljon taitoa bilas vaatii: bilas on taidokasta taidetta. Tajuntaani iskee kateus: bilas opettaa ihmisiä työstämään niin monia eri materiaaleja; minäkin haluan oppia!

Kierrän näyttelyn kaksi kertaa ja törmään laillani kuljelksivaan naiseen, joka ei myöskään pääse näyttelysallista pois, vaan tuntuu palaavan yhä uudelleen samojen kuvien äärelle kuin minäkin. Olemme molemmat haltioituneita. Hymyilemme toisillemme.

“Imagine what we are missing in our culture”, sanon spontaanisti naiselle. “Yeah, the spirit. It’s not here”, hän vastaa katsoen silmiini.

Katseemme käntyy edessämme oleviin kuviin. Henkien vetovoiman voi suorastaan aistia; se tulee läpi kuvista, leijailee taidokkaiden koristeiden ympärillä. Ehkä siksi kumpikaan meistä ei halua lähteä: tiedämme, ettemme voi viedä tätä henkeä mukanamme meidän maailmaan.

Australia, chapter 3: Lost spirits

I cycle to the train station and leave my bike in the bike locker. I take the train through the stunning landscapes of the Kuringgai National Park, and head towards the center of Sydney. My destination is the Australian Museum.

After an hour on the train, I arrive on the lands of the Gadigal people. “Gadi” refers to the “Grass Tree,” also known as Yaccana. This plant has been particularly important to the Gadigal people who once inhabited this place where the museum is now located. The Gadigal’s role was to protect the Gadi plant. Gadi, like all other plants used by Indigenous peoples, has been utilized in various ways, from nutrition to medicine, from baskets to kindling.

I follow the ancient child’s footsteps to the museum, which, except for special exhibitions, is free. The ancient child takes me into a world that touches me more deeply than I can anticipate.

In this post, I share my thoughts and feelings about Wylda Bayron’s “Bilas” photo exhibition. In Papua New Guinea, the term “bilas” refers to body adornment with body paint, masks, and headwear.

First, some context as to why I believe the exhibition has touched me so profoundly.

My colleague and I wrote an article published this summer in which we call for an understanding of landscapes as materializations of diverse more-than-human relations. While landscapes are often understood as something to be viewed, often from a distance, in the article, we argue that all the landscapes surrounding us have come into existence, are continuosly unfolding, and are shaped in relationships between humans and other species. Landscapes should be understood more as spaces with cycles of life and death than as two-dimensional visual objects. Both urban and rural landscapes are shaped and come into existence through interactions (or their absence), and these interactions have concrete and material effects on the possibilities and impossibilities of life for humans and other species.

“Bilas” is fundamentally a kind of a landscape relationship. In it, the human body intertwines with the other inhabitants of the landscape: the body is painted with colors from plants and minerals, adorned with materials from animals, birds, marine life, trees, and other plants, as well as minerals.

“Bilas” embodies coexistence, beauty, artistry, stories, heritage, multi-species belonging.

As I look at these photographs, masks, and body ornaments, I feel something stirring within me. Suddenly, in the middle of a dimly lit room, standing in front of the photographs amid the voices of dance steps and humming songs coming out of the speakers, tears fill my eyes. I try to read the exhibition texts through my blurred vision, but a flood of melancholy has taken over my field of vision.

How beautiful, touching, profound, skillful, and respectful, I think. How can anyone think that such an intimate relationship with the landscape – one shared among the community through the creation of the most incredible, skilled crafts – based on keen observation and knowledge of nature, could be in any way inferior (less civilized) than our (Western) way of life?

If civilization means putting on shoes and wearing jewlery mined from the earth by underpaid labor, having stuff with no history or deeper meanings, stuff that doesn’t require wisdom and knowledge of the land to take shape, then here in the middle of the exhibition, I think that I lose so much by being part of such a civilization that has become alienated from the land.

Why don’t we move, dance, make music, work, and raise our children by emulating the forms of the land and its vegetation, learning to live and feel together with that multi-species life that ultimately keeps us alive?

As I stroll through the exhibition, I realize how much skill “bilas” requires: “bilas” is skillful art. I feel a twinge of envy – I want to be this skillful too!

I circle the exhibition twice and come across a woman who, like me, cannot seem to leave the exhibition room but keeps returning to the same images. We are both enthralled. We smile at each other.

“Imagine what we are missing in our culture,” I spontaneously say to the woman. “Yeah, the spirit. It’s not here,” she replies, looking into my eyes.

Our gaze turns to the images in front of us. We can sense the spirits pulling us towards them; they emanate from the photographs, linger around the skillful ornaments. Perhaps that’s why neither of us wants to leave; we know we can’t take these spirits with us.