[lukuaika 7 min.]

Jos olisi seurannut viime vuosien uutisointia, niin ajattelisi, että elämme kriisien maailmassa. On ilmastokriisi ja pakolaiskriisi, bensiinin hintakriisi ja talouskriisi, sotien ja pandemioiden aiheuttamat kriisit. On sotekriisi ja vanhustenhoitokriisi, hallituskriisi ja työttömyyskriisi. On myös jauhelihakriisi ja hupenevien luonnovarojen kriisit. Ja sitten, kaikkien näiden kriisien lisäksi on vielä monimuotoisuuskriisi — kriisi, joka lisääntyvien raporttien mukaan uhkaa kaiken maan päällisen elämämme elinehtoja.

Kriisien maailmassa eläminen on uuvuttavaa. Jokainen teko suodattuu kriisitietoisen verhon läpi:

sitä kierrättää kaiken minkä voi
lopettaa konferenssi- ja lomamatkalentämisen
välttää ostamasta mitään, mitä ei oikeasti tarvitse
tekee työtä, jossa pyrkii tekemään näkyväksi kestäviä elämän muotoja
hankkii lataushybridin
ostaa vaatteensa käsityöläisiltä ja kirpputoreilta
viljelee omat perunat, poimii marjat ja kuivattaa sienet talveksi
lämmittää aamun jäljiltä kylmentyneen kahvin
istuttaa pihalle pölyttäjäystävällisiä kasveja
käyttää talvella villasukkia ja -pipoa myös kotona

Ja kuitenkaan edes yhteenlaskettuna nämä teot eivät riitä pysäyttämään sitä, mikä alkoi jo ennen kuin ehdin vetää elämäni ensimmäisen henkäyksen: kuudes sukupuuttoaalto.

Matkalla pohjoiseen istun junassa lukemassa Juha Kauppisen Kertomus maasta -kirjaa. Huomaan kääntävän sivu toisensa jälkeen esiin yhä uusia numeroin siivitettyjä listauksia luonnon tilasta. Kauppinen luettelee ihmisen kaatamien metsäalueiden pinta-aloja ja yksittäisten puiden tilavuuksia, kertoo lukuisten lintujen ja muiden lajien elinympäristöjen katoamisesta kosteikkojen, kosteiden niittyjen ja soiden hävittämisen myötä, kuvaa ilmaston ja valtamerien lämpenemisen katastrofaalisia vaikutuksia niin mereneläviin kuin maakrapuihin.

Kauppinen luettelee maahan ja meriin sitoutuneen hiilen määrää, ilmaan päästetyn hiilen määrää, elävien organismien kehoissaan kantavan hiilen määrää, maankuoressa olevan hiilen määrää, yksittäisen puuvanhuksen sitoman hiilen määrää ja nuoren taloustaimikon sitoman hiilen määrää. Tekstissä vilahtelevat gigatonnit ja peepeeämmät, vuosiluvut ja prosentit, asteet ja alkuaineet.

Epätoivoni kasvaa sitä enemmän mitä pidemmälle etenen kirjaa lukiessani. Hämmästyksekseni tämä ei johdu niinkään kirjasta kuvautuvasta musertavasta maailman tilasta, vaan sisälläni kasvavasta tukahtumisen tunteesta: tuntuu, että tukehdun loppumattomilta tuntuviin listauksiin ja lukuihin, jotka virtaavat sivulta toiselle kuin vesipuistojen villi virta, joka työntää väkisin päätä veden alle ja puskee ruumista hallitsemattomasti vasten altaan reunoja.

Älkää ymmärtäkö minua väärin. Kertomus maasta on epäilemättä huolellisen tutkimus- ja ajatustyön tulos. Se on myös teos, josta välittyy kirjoittajan syvä huoli ihmistoiminnan vaikutuksesta nopeasti hupenevaan elonkirjoon. Se, mikä saa minut laskemaan kirjan käsistäni ja välttelemään sen äärelle palaamista ei ole itse aihe, vaan tapa käsitellä aihetta. Sen sijaan että kirja herättäisi luonnon eloon, se pysäyttää elon. Liike muuttuu luetteloiksi, humisevat harjut hiilivarastoiksi, auringon nousut ja laskut vuosiluvuiksi.

Aikamme paradoksi on se, että samalla kun kuvaamme luontokadon johtuvan ihmistoiminnasta, poistamme ihmisen kertoessamme luontokadosta — tai vastaavasti ihminen loistaa poissaolollaan luonnon monimuotoisuuden kuvauksista. Vaikka ihminen on osa luontoa yhtä paljon kuin perhonen, puu tai puutianen, niin luonnontieteilijät asettavat tutkimuksissaan itsensä (ja muut ihmiset) luonnon ulkopuolelle, sillä muuten he eivät voisi nähdä luontoa sellaisena kuin he sen kuvaavat: kemiallisina reaktioina, fysikaalisina toimintoina, lajityypillisinä piirteinä, genettisinä ketjuina.

En väitä, etteikö tämä tieto olisi tärkeää. Päin vastoin, ekologisten prosessien kuvaaminen on mielestäni oleellista luonnonympäristöjen ymmärtämisessä. Mutta ihmisten havaintomaailman pois jättäminen tästä ymmärryksestä on sama kun esittäisi yhä uudestaan ja uudestaan saman kysymyksen: jos puu kaatuu metsässä eikä kukaan ei ole kuulemassa, kuuluuko siitä ääni?

Voimme kuvata yhä uudestaan ja yhä tarkemmin äänen fysikaalista värähtelyä ja todistaa mittauslaittein sen, että ääni tosiaan kuuluu. Mutta todellinen kysymys on, mitä väliä on tällä tiedolla, jos yksikään ihminen ei ole kokemassa — kuulemassa, tuntemassa, näkemässä — puun kaatumista?

Mitä väliä on sillä, että se maailma, joka vangitaan numeroihin, käyriin ja taulukoihin on täysin eri maailma kuin se, minkä ihmiset kokevat ja havaitsevat aistiensa kautta?

Mitä väliä on sillä, että havaintomaailmassa luonnon monimuotoisuus on liike ei luettelo?

Kun astelemme seinäsammalen peittämällä metsänpohjalla tai rahkasammalen punaiseksi värittämällä suolla, kuulemme kurkien huudon kevättaivaalla tai niiden jäähyväiset syksyn pimenevissä illoissa, vedämme keuhkot täyteen ensilumesta sakeaa ulkoilmaa tai haukomme henkeä paukkupakkasen tunkeutuessa keuhkoihimme, kastamme alastomat kehomme kirkkaan joen virtaan tai antaudumme metsälammen syleilyyn, niin ajattelemmeko tällöin hiilitonneja, näemmekö puut, purot ja pyyt laskevina käyrinä, koemmeko veden viileyden tai ilman kirpakkuuden astelukemina, käsitämmekö kurkien kutsut ääniaaltoina?

Antropologi Tim Ingold (2025) kirjoittaa osuvasti: “Tieteelle elävä luonto —mukaan lukien ihminen nykyisessä, ‘anatomisesti modernissa’ muodossaan— näyttäytyy valtavana elämän muotojen katalogina, jota kutsutaan luonnon monimuotoisuudeksi.”

“Entä jos asia olisikin toisin?”, hän kysyy.

Ingold ehdottaa, että ymmärtäisimme monimuotoisuuden katalogin sijaan kuorona: “Kuten kuorossa jokainen ääni on olemassa vain soinnissaan, niin myös elävässä maailmassa jokainen laji on olemassa jatkuvassa muotoutumisen liikkeessään: ihmiset ihmisenä olemisessa, eläimet eläinten tavassa olla, kasvit kasvina kasvamisessaan. Lajit, lyhyesti sanottuna, eivät ole substantiiveja, vaan verbejä.”

Tällainen maailman hahmotus asettaisi luonnon monimuotoisuuden täysin erilaiseen valoon. Jos alkaisimme kuunnella kuoroa katalogien selaamisen sijaan, saattaisimme ymmärtää paremmin sen, miltä tuntuu yhtyä kuoroon. Kuulisimme puun äänen lehtien kahinassa ja havinassa, ukkosen äänen sen jylinässä ja jyskeessä, jäätikön äänen kumahduksissa ja ulvahduksissa — mutta vain, jos kuuntelisimme. Jos yhtyisimme kuoroon, niin löytäisimme oman äänemme vain vastaamalle heille, ketkä ympäröivät meitä samalla kuin he löytävät oman äänensä meidän kuuntelun kautta. (Ibid. 2025)

Tällöin aistisimme myös sen, miltä tuntuu seurata, jos laulajat yksi toisensa jälkeen katoavat kunnes laulu lopulta loppuu tai peittyy polttomoottorin määrätietoiseen huutoon. Jos haluamme kuoron säilyvän hengissä täytyy meidän osata kultivoida sitä. Kultivointi juontaa latinankielisestä sanasta colere, joka viittaa alkuperäisessä merkityksessään viljelyyn, vaalimiseen, hoitamiseen ja harjoittamiseen.

Toisin sanoen, jos kuoron olemassa olo on meille tärkeä, täytyy meidän oppia pitämään siitä huolta. Pitääksemme huolta, meidän täytyy myös osata kuunnella muita. Kuullaksemme muut, meidän täytyy kokoontua samaan paikkaan, osallistua yhteisiin harjoituksiin, olla valmiita oppimaan ja epäonnistumaan.

Mutta vaikka tekisimme kaiken tämän — vaikka kultivoisimme niin hyvin kuin osaamme — niin mikään ei — ei kuoro eikä metsä, ei joki eikä meri, ei varpunen eikä orvokki — säily ikuisesti samanlaisena. Joku kasvaa erilleen, joku muuttaa muotoaan, joku kuolee, joku syntyy, joku lähtee, joku jää ja joku uusi liittyy mukaan. Kokoonpano vaihtuu ja sen mukana vaihtuvat myös harmoniat ja tunnelma. Yksikään laulu ei ole, tai tule koskaan olemaan, sama laulu.

Ja vaikka joskus myöhemmin voisimme selata katalogista listaa kuoron jäsenistä ja heidän laulamistaan lauluista, näkisimme vain kirjaimia ja kuvia. Emme kuulisi elävää musiikkia, emmekä tuntisi sen rytmiä kehoissamme. Mitä merkitystä katalogeilla tällöin meille on, jos emme voisi enää yhtyä kuorojen lauluun?