You can read this blog post in English below

Useiden lähteiden mukaan, ja toisin kuin maanviljelyn synnyn tarinaa usein kerrotaan, viljely on ollut osa monien alkuperäiskansojen ruuanhankinnan tapaa muiden joukossa.

Entisaikojen metsästäjäkeräilijät kuljettivat kasveja ja niiden siemeniä mukanaan asuinsijoilleen sekä vahingossa että tiedostaen, sekä pakon edessä että vapaaehtoisesti. Joskus kylvetyt siemenet tuottivat suuria satoja saaden ihmiset asettumaan aloilleen. Eläintenpito puolestaan alkoi riistaeläimien ajamisesta laumoina aitauksiin, mikä mahdollisti aloittamaan eläinten “tarhauksen”. 

Mutta vaikka usein puhutaankin siitä, kuinka ihminen on kesyttänyt muut lajit, niin maataloushistoriaa eri teoksista lukiessani en voi olla ajattelematta myös sitä, kuinka tässä maanviljelyn ja eläintenpidon äärelle asettumisen prosessissa myös muunlajiset kesyttivät ihmisen.  

Maaperä yhdisti ja erotti ruuan perässä vaeltavia ihmisyhteisöjä, kunnes se asetti suurimman osan näiden yhteisöjen jälkeläisistä aloilleen. Ihmisten työn laatu, aikakäsitykset, ja suhteet maahan sekä toisiinsa muodostuivat perustavanlaatuisesti erilaisiksi, kuin niiden, jotka edelleen hakivat ruokansa  pääosin metsistä ja meristä.^⁠ Vaikka muutamat heimot vielä tänäkin päivänä elävät metsästä, tämän elämäntavan on povattu katoavan elinikäni aikana.^⁠ 

Miten tässä kävi näin? Miksi maata viljelevät yhteisöt syrjäyttivät metsästäjä-keräilijäyhteisöt? Entä mitä maan valjastamisesta maatalouteen on seurannut?

Jos en olisi lukenut valtavirtaista historian kerrontaa haastavia tulkintoja, hahmottaisin edelleen maanviljelyn polkuna edistyneempään maailmaan. Pitäisin metsästäjäkeräilijöiden elintasoa ja kulttuurista pääomaa alkukantaisena ja heidän tapaansa hankkia ruokansa ”villistä luonnosta” vaivalloisena ja epävarmana.^⁠ Kuten monet historioitsijoiden, maantieteilijöiden ja antropologien ker^⁠tomuksista antavat ymmärtää, olisin siinä uskossa, että viljansiementen ohella kylvettiin myös sivistyksen siemenet. Ajattelisin, että maatalous syrjäytti metsästyksen ja keräilyn siksi, että se oli tehokkaampi, helpompi ja ennen kaikkea edistyneempi tapa hankkia ruokaa ja organisoida ihmisyhteisöjä. 

Pitäisin myös edistyspuhetta neutraalina. Kirjoittaisin itsekin näennäisen neutraalisti, passiivissa ja lukuihin nojaten, kuten esimerkiksi maantieteen ja fysiologian professori Jared Diamond kirjoittaa. Vastineeksi biologisiin tekijöihin perustuville selitysmalleille, Diamond tarjoaa ympäristötekijöihin pohjaavan tulkinnan ihmisyhteisöjen erilaisille kehityspoluille.

Hänen mukaansa maanviljelyn ylivoimaisuus metsästäjäkeräilijöiden elintapoihin nähden selittyy muiden muassa sillä, että viljelemällä maata pystyttiin tuottamaan enemmän kaloreita yhä tehokkaammin verrattuna siihen, että niitä olisi hankittu metsästämällä ja keräilemällä. Näin ihmisillä jäi aikaa myös muuhun kuin ruuan hankintaan, kuten korkeamman kulttuurin luomiseen ja toisten heimojen valloittamiseen tarvittavan sotainfrastruktuurin rakentamiseen. 

Koska olen harhautunut lukemaan toisenlaisia historiantulkintoja, huomaan kulmakarvojeni mutristuvan kohti toisiaan: Diamond ottaa annettuna sen, että enemmän kaloreita ja suuremmat sadot ovat lähtökohtaisesti hyviä asioita pohtimatta juurikaan sitä, mistä kalorit koostuvat tai mitä tehokkuudesta seuraa. Sama tarina toistaa itseään, pohdin. Määrä tulee ennen laatua.   

Antropologi James Suzman tarjoaa lähestulkoon päinvastaisen tulkinnan maanviljelyn aluevaltauksista (kirjamellisesti, minulle selviää) työnteon ja ajankäytön historiaa maanviljely- ja metsästäjäkeräilijäyhteisöissä tarkastelevassa kirjassaan. Suzman kuvaa, kuinka metsien ja merten antimista elävät yhteisöt käyttivät keskimäärin vain muutaman tunnin päivässä ravinnon hankkimiseen verrattuna maanviljely-yhteisöjen lähes kokopäiväiseen työmäärään. Hän tulkitsee arkeologisia löydöksiä ja ehdottaa, että jo pari vuosikymmentä ennen maanviljelyn pysyvämpää aloittamista monissa yhteisöissä jäi aikaa kulttuuriselle toiminnalle juuri sen takia, että heidän ravinnonsaantinsa oli varmempaa, monipuolisempaa ja kalorimäärältään vähintään samaa luokkaa kuin maatalousyhteisöjen. Herää kysymys, miksi kukaan vaihtaisi moista yltäkylläistä elämäntyyliä pelloilla raatamiseen? 

Suzman pohtii, että satomäärät saattoivat maataloudessa toden totta olla hyvinä kausina suurempia kuin metsästäjäkeräilijäyhteisöissä keskimäärin. Suurempien satojen hoitaminen ja korjaaminen edellytti kuitenkin enemmän työvoimaa, mikä ’ratkaistiin’ synnyttämällä lisää jäseniä yhteisöihin. Kasvavan ihmismäärän ruokkiminen vaati lisää ruokaa, ja tämä taas puolestaan edellytti lisää maa-alaa.

Viljelyalaa saatiin raivaamalla lisää peltoalaa, usein metsistä ja muualta lähimaastosta. Käytännössä viljelyalan laajentaminen maan valloituksen kautta merkitsi metsästäjäkeräilijäyhteisöjen asuttamien ja ruuan hankintaan käyttämien alueiden jatkuvaa pienenemistä, pakottaen heidät joko etsimään uusia paikkoja ruuanhankintansa turvaamiseksi tai siirtymään viljelemään maata. 

Useiden lähteiden mukaan siirtymä maatalouteen ei ollut selvärajainen tai rauhaisa, vaan viljelyä alettiin harjoittaa —sekä vapaaehtoisesti että pakon edessä— vähitellen muun ravinnon hankinnan ohella^⁠. Arkeologiset havainnot paljastavat, että monien alkuperäiskansojen keskuudessa molemmat tavat hankkia ruokaa elivät, ja yhä edelleen elävät, rinnakkain.^⁠ Esimerkiksi eurooppalaisten valloittaessa Amerikkoja pidettiin monia sademetsiä sekä myöhemmin kansallispuistoiksi muutettuja alueita täysin villinä luontona, vaikka paikalliset asukkaat olivat harjoittaneet niissä intensiivistä metsäpuutarhaviljelyä jo vuosisatojen ajan. 

Sama oletus pätee myös Australiaan, missä tällä hetkellä teen kenttätöitä erilaisilla maatiloilla: Englantilaiset valloittajat eivät kyenneet erottamaan aboriginaaliasukkaiden taidokasta viljelykultuuria, joka oli nivoutunut metsästykseen, kalastukseen ja kasvien keräilyyn, vaan julistivat maan Terra Nulliukseksi. Vielä tänäkin päivänä tutkijat löytävät jälkiä paikallisten alkuperäiskansa-asukkaiden maan kultivoinnista. 

Tämän takia uudistavan maatalouden tutkiminen Australiassa vaatii erityistä pohdintaa. Tätä pohdintaa lisää seuraavassa blogipostauksessa, pysy matkassa mukana! 

Lähteet

1. Suzman, James. 2020. Work. A History of how we spend our time. 
2. Ingold, Tim. 2000. From trust to domination: An alternative history of human‐animal relations. In The perception of the environment: Essays on livelihood, dwelling, and skill, 61–76. London: Routledge.
3. Diamond, J. 2017. Guns, Germs, and Steel: The Fates of Human Societies. New York: Norton & Company
4. Harari, Y. N. 2014. Sapiens: a brief history of humankind by Yuval Noah Harari.
5. Glowczewski, Barbara. 2021. HAU podcast, Becoming Land.
6. Huurre, Matti 2003. Viljanviljelyn varhaisvaiheet. Teoksessa: Suomen Maatalouden Historia I Perinteisen maatalouden aika Esihistoriasta 1870-luvulle. (toim) Rasila, Viljo, Eino Jutikkala & Anneli Mäkitalo
7. Graeber, D., & Wengrow, D. (2021). The dawn of everything: A new history of humanity. Penguin UK.
8. Graeber, D. 2012. Debt: The first 5000 years. Penguin UK.

Australia, chapter 4: Forgotten roots — from hunter-gatherers to farmers

According to several sources, and contrary to the often-told story of the emergence of agriculture, farming has been a part of many Indigenous peoples’ ways of sourcing food, among other methods. Early hunter-gatherers carried plants and their seeds with them to their settlements, both intentionally and unintentionally, out of necessity and voluntarily. Sometimes, these sown seeds produced abundant harvests, which prompted people to settle down. The domestication of animals began with the herding of wild animals into enclosures, making it possible to start animal husbandry.

But although it is often said that humans have tamed other species, as I read various interpretations of agricultural history, I cannot help but think about how, in this process of settling down and adopting agriculture and animal husbandry, other species also tamed humans.

The land both connected and separated human communities. People’s work quality, concepts of time, and relationships with the land and with each other fundamentally differed among those who continued to obtain their food primarily from forests and seas and those who were farming. Some tribes still live by hunting and gathering today. However, this way of life is predicted to disappear within my lifetime.

How did we come to this? Why did agricultural communities displace hunter-gatherer communities? And what has followed from harnessing the land for agriculture?

If I had not read interpretations of history that challenge the mainstream narrative, I would be thinking that agriculture was a path towards a more advanced world, a path to progress. I would consider the living standards and cultural capital of hunter-gatherers of old as primitive and their way of obtaining food from the “wild” as arduous and uncertain. As implied by many accounts from historians, geographers, and anthropologists, I would be under the impression that people practicing agriculture not only cultivated crops but also planted the seeds of civilization. I would think that agriculture replaced hunting and gathering because it was more efficient, easier, and, above all, more advanced way to procure food and organize human communities.

I would also consider the discourse on progress as neutral. I would write in what seems to be a neutral tone, relying on passive voice and statistics, similar to how Jared Diamond writes. In response to explanatory models based on biological factors, Diamond offers an interpretation based on environmental factors for the different development paths of human communities. According to him, the superiority of agriculture over hunter-gatherers’ food procurement can be explained, among other things, by the ability to produce more calories more efficiently through farming than by hunting and gathering. This, he says, left people with more time for things other than procuring food, such as creating a higher culture and building the necessary war infrastructure for conquering other tribes.

Since I have been led to read alternative interpretations of history, I notice my eyebrows furrowing towards one another: Diamond takes it for granted that more calories and larger harvests are inherently good, without delving much into what those calories are made of or what efficiency entails. The same story repeats itself: quantity precedes quality.

Anthropologist James Suzman provides an almost opposite interpretation of the territorial expansion of agriculture when examining the history of work and the use of time in agricultural and hunter-gatherer communities in his book “Work: A history of how we spend our time”. Suzman describes how communities that lived off the bounty of forests and seas typically spent just a few hours a day obtaining sustenance, compared to the nearly full-time workload of agricultural communities. He interprets archaeological findings and suggests that, even a couple of decades before the permanent start of agriculture in many communities, there was already time for cultural activities, thanks to more reliable, varied, and at least equally calorie-rich sources of sustenance as in agricultural communities. This raises the question: Why would anyone switch from such a bountiful way of life to toiling in the fields?

Suzman suggests that crop yields in agriculture may indeed have been larger than those of hunter-gatherer communities during good seasons. However, taking care of these larger harvests and crops required more labor, which was “solved” by producing more offspring to join the community. Feeding the growing number of people necessitated more food, and this, in turn, required more land. Expanding agricultural land often involved clearing land from forests and other nearby areas. In practice, expanding arable land through land conquest meant the continual reduction of areas occupied and used for food procurement by hunter-gatherer communities, forcing them either to seek new locations to secure their food or to switch to farming.

According to several sources, the transition to agriculture was not clear-cut or peaceful, but farming gradually became one of several means of livelihoods, both voluntarily and out of necessity. Archaeological discoveries reveal that in many Indigenous communities, both ways of procuring food —foraging and hunting, and farming— continue to coexist, even today. For example, when Europeans colonized the Americas, many rainforests, and areas turned into national parks, were considered untouched wilderness, despite the fact that indigenous people had been practicing intensive forest gardening there for centuries.

The same assumption also applies to Australia, where I am currently conducting fieldwork on various farms: English conquerors were unable to distinguish the skillful agricultural culture of Indigenous inhabitants, who integrated farming with hunting, fishing, and plant collection, but instead declared the land as Terra Nullius. To this day, researchers find traces of local Indigenous peoples cultivating the land.

This is why the study of regenerative agriculture in Australia requires special consideration. I will explore this further in my next blog post. Stay with me!