You can read this blog post in English below
Osa 1: Viljelijän toimeentulo ja viljelytyön arvo
Olen vältellyt tätä aihetta pitkään. Viljelijöiden toimeentulosta kirjoittaminen tuntuu jollain tavalla herkältä aiheelta. On helpompi puhua palkoista, tai palkkatasosta ylimalkaan, kuin avata niitä moninaisia toimeen tulemisen tapoja, jotka kannattelevat pienviljelijöitä. Monimuotoinen pienviljely on kuitenkin harvoin palkkatyötä: se on elanto.
Elanto, englanniksi livelihood, tarkoittaa toimeentuloa: eloa, elämää, eloisuutta, toimeen tulemista. Elanto, kuten toimeentulokin ovat sanoja, joita harvoin käytetään puhuttaessa tekemästämme työstä toimeen tulemisemme eteen — toisin sanoen, puhuttaessa itsemme ja perheemme elättämisestä. Keskustelu toimeentulosta on yhteiskunnassamme jo lähtökohtaisesti typistynyt palkkatuloon, vaikka tämä instituutio on ihmishistoriassa verrattain kovin nuori. Palkkatulo on myös mittari, johon ihmisten työn arvo usein suhteutetaan. Tai oikeammin — typistetään.
Mutta pohdittaessa työn arvoa, eli sitä, millaista hyvää työ tuottaa sitä tekevälle, työtä tekevän lähipiirille ja lähiyhteisöille, yhteiskunnalle laajemmin sekä paikallisille ekosysteemeille ja luonnolle, palkka on usein todella huono mittari mittaamaan tätä arvoa ja työn tuottamaa hyvinvointia. David Graeber kirjoittaa aiheesta oivallisesti kirjassaan Hevonpaskatyöt. Hänen mukaansa hevonpaskatyöt eivät suinkaan ole siivoojan, terveydenhoitajan, bussikuskin, muurarin tai viljelijän työt, vaan yrityskonsultin, mainostoimiston työtenkijän, PR-vastaavan, pörssimeklarin ja turhakkeita valmistavan yrityksen omistajan työt. Palkassa yhteikunnallisesti arvokkaiden töiden arvostus kuitenkaan harvoin näkyy.
Ruuan kasvattamisella on kautta ihmishistorian ollut keskeinen asema ihmisten elannon ansaitsemisessa. Ruokaa on kalastettu, metsästetty, keräilty, kasvatettu ja viljelty kyläyhteisöissä ja perhekunnissa, sitä on prosessoitu ja säilötty myöhempää käyttöä varten, vaihdettu muihin tuotteisiin ja palveluihin, jaettu perhekuntien ja tuttujen kesken, annettu lahjaksi.
Ruoka on koonnut perheitä ja ystäviä yhteen, ja erottanut heitä; ruoka on ravinnut sukupolvia ja sairastuttanut heitä; ruoka on jatkanut perinteitä ja muokannut niitä; ruoka on synnyttänyt unohtumattomia muistoja ja tukahduttanut niitä.
Vasta hyvin hiljattain ruuasta on tullut kauppatavaraa, jota myydään kilohinnalla, rahdataan toiselta puolen maailmaa ja osana tuotantoprosesseja köyhdytetään maaperiä, kidutetaan miljoonia eläimiä ja viedään tuhansilta ihmiltä heidän perinteiset elantonsa pois.
Olen huomannut, että pienviljelijöiden todistustaakka viljelytoiminnan kannattavuudesta tuntuu usein olevan suuri. Koska pienviljely ei ole tehomaataloutta siinä merkityksessä, kuin “tehokkuus” ymmärretään, on pienviljelijöiden osoitettava viljelymuotonsa olevan kannattava. Mutta (ja nyt sanon ääneen sen, josta harva puhuu), mikään viljely- ja maataloustoiminta ei ole kannattavaa rahataloudellisilla tai ekologisilla mittareilla: valtaosa suomalaisista viljelijöistä elää velkataakassa ja maataloustukien varassa ja ruoka on liian halpaa kattaakseen sen tuotannosta aiheutuvat kulut ja (useimmiten) negatiiviset ulkoisvaikutukset ympäröivälle luonnolle.
Kauppalehti kirjoittaa viljelijöiden keskipalkan olevan 5,4 euroa tunnilta. Suhteutettuna työmäärään viljelijän keskipalkka on joidenkin näkemieni laskelmien mukaan ollut jopa negatiivinen. Myöskään pienviljelijät eivät useinkaan pysty maksamaan itselleen, tai muille työntekijöilleen, reilua palkkaa, vaikka kiinnostavaa kyllä, heidän toimintansa on lähiyhteisöjen ja paikallisten ekosysteemien näkökulmasta usein hyvinkin kannattavaa.
Valtaosa pienviljelijöistä niin Pohjoismaissa kuin täällä Australiassakin tulevat toimeen ilman suurta velkaa tai suuria maataloustukia ja tämän ohella he onnistuvat parantamaan myös maan viljavuutta, huolehtimaan eläinten hyvinvoinnista sekä rikastuttamaan ja tervehdyttämään paikallisyhteisöjä.
Lisäksi, melko usein, he onnistuvat elämään hyvää elämää. Miten tämä on mahdollista?
Osa 2: Hyvä elämä ja elannon tekeminen, saaminen ja mahdollistaminen
Koska pienviljelijän työtä, kuten edellä esitin, ei voi arvioida palkkatulojen perusteella, on tarkasteltava toimeentuloa laajempana kokonaisuutena.
Ethan Miller kehittelee teoksessaan Reimagining livelihoods ekologisen toimeentulon käsitteen (ecological livelihoods), jonka hän määrittelee seuraavasti. Ekologinen toimeentulo käsittää elannon tekemisen (making a living), elannon saamisen (having a living made for us by others, human and nonhuman) ja muiden elannon mahdollistamisen (making livings for others).
Elannon tekeminen tarkoittaa toimeentulon lähteitä, kuten myyntituloja, palkkaa, omavaraisuutta esim. energian, veden tai ruuan suhteen, tai vaikkapa karttuneita ja karttuvia pääomia (kuten raha, sosiaaliset verkostot, taidot). Elannon saaminen viittaa muiden toimintaan, joka tukee (tässä tapauksessa) viljelijän toimeen tulemista kuten maataloustuet, pääsy maahan (esim. sukutila), infrastruktuuri (vesi, energia, laitteet & työkalut), saatavilla oleva työvoima, elävä ja ravinteikas maaperä, riittävästi pölyttäjia.
Elannon mahdollistaminen muille taas viittaa siihen, miten viljelijä omalla toiminnallaan edesauttaa muiden toimeen tulemista ja elämää, kuten edesvaikuttaminen puolison tai lasten toimeen tulemiseen, eläinten, kasvien ja muiden eliölajien elämän mahdollistaminen (tai rajoittaminen), lähiyhteisöjen ruokkiminen, tai vaikkapa elintarvikeyritysten osakkeenomistajien toimeentulon edesauttaminen (tahtoen tai tahtomattaan).
Kun pohdin monimuotoista (pien)viljelyä harjoittavien työtä oheisen toimeentulon viitekehyksen kautta, niin minulle alkaa avautua melkoinen elon kirjo, missä “viljelijän työ”, kuten eräs 20 vuotta alalla ollut viljelijä minulle hiljattain totesi “ei ole työtä, vaan… [se] on… elämistä.”
Havaintojeni mukaan pienviljelijöiden elanto, eli toimeentulo koostuu ainakin seuraavista asioista. Suoramyynnistä, joka voi sisältää kumppanuusmaatalousmallin kautta myytäviä sato-osuuksia, ravintolakumppanuuksia, koulukeittiöitä, tilakauppoja, torimyyntiä, paikallisten ruokapiirien, Reko-rinkien tai ruokaosuuskuntien kautta myyntiä.
Ruoka voi vaihtaa omistajaa myös työpanoksen kautta, eli viljelijä voi antaa ruokaa ja vaikkapa majapaikan vastineeksi aputyövoimasta. Viljelijät voivat myös vaihtaa tuotteitaan tai työpanostaan joihinkin toisiin tuotteisiin ja palveluihin, kuten pasternakkaa kananmuniin, kasviksia kyntöihin, tai auton korjausapua aidanpystytykseen.
Viljelijöiden puolisot tai lähiperheen jäsenet saattavat käydä muualla töissä, tai viljelijä itsekin saattaa saada rahallisia lisätienestejä muista töistä osana toimeentuloaan. Viljelijät saattavat periä maata, vuokrata sitä edullisesti tai “ilmaiseksi”, tai ostaa maata kimpparahoituksella. Viljelijä voi saada erilaisia tukia tai muuta rahoitusta (esim. hankerahaa) työlleen ja investoinneilleen.
Maanparannunstyöt joita viljelijät ovat tehneet ja jatkuvasti tekevät tuottavat maaperää, jossa elämä kuhisee ja tämä elämä mahdollistaa satoja ja ylläpitää terveellistä bakteerikantaa ja näin viljeijän ja hänen lähipiirinsä terveyttä.
Maatiloilla vaihdetaan työpanoksia, ruokaa, energiaa, oppeja, nauruja, iloja ja suruja, uusia kokemuksia. Siellä löydetään puolisoja ja tehdään ja kasvatetaan lapsia sekä hoidetaan vanhempia sukupolvia. Maatiloilla kestitään ystäviä ja lähiyhteisöjä, opitaan ja vaalitaan taitoja.
Monimuotoista viljelyä ei voi mitenkään typistää palkkatyön raameihin tai arvottamisen kriteereihin. Tehomaataloutta seuraavat kannattavuus- ja tuottavuuslaskelmat, ja varkain maatalouteen esitellyt hiilensidontalaskelmat eivät kykene huomioimaan sitä toimeentulojen moninaisuutta, mitä tiloilla ilmenee.
Kuten totesin taannoisessa radiolähetyksessä Ilkka Herlinille, olen hänen kanssaan eri mieltä siitä, että hiilimittarit kykenisivät huomioimaan monimuotoisen viljelytoiminnan koko elon kirjon, eli viljelyn elantona: viljelyä elannon tekemisenä, saamisena ja antamisena, joita edellä kuvasin.
Kun mittaamme hiiltä, niin sivuutamme viljelyn elämän elämisenä. Tällöin sivuutamme myös merkityksen, ilon ja nautinnon. Ennen kaikkea sivuutamme viljelytyön arvon ja arvokkaan viljelytyön.
Päätän tämän blogitekstin seuraaviin viljelijöiden sanoihin:
“me nautitaan tästä [viljely]työstä kans ihan hirveesti. Me saadaan tota paljon et ihmiset luulee et tääl on hirveesti, miten te voitte, miten, ihan hirveesti töitä mut ku se, ei voi lähtee myöskään siitä. Se työhän eihän se oo työtä. Se on elämäntapa, [johon] me ollaan kasvettu näiden seitsemän vuoden aikana.”
Australia, chapter 7: Farming livelihoods
Part 1: Farming Livelihoods and The Value of Farming Work
I have avoided this topic for a long time. Writing about the livelihoods of farmers feels somehow delicate. It’s easier to talk about wages or salary levels in general than to explore the diverse ways in which small-scale farmers sustain themselves. But diverse small-scale farming is not a job; it’s a livelihood.
Livelihood, in English, refers to sustenance: the means of living, life, liveliness, keeping alive. Livelihood and making a living are words seldom used when discussing the work we do to support ourselves—essentially, when talking about providing for ourselves and our families. The conversation about livelihoods in our society has inherently narrowed down to wage labor and monetary income, even though the wage institution is relatively young in human history. Equally the value of work is measured through wages, that is, in monetary terms subordinating all type of work to this reductive measurement.
However, when considering the total value of work, i.e., the positive (and negative) outcomes that work produces for the individuals and their families, the local community, society at large, as well as local ecosystems and the natural environment, wages are often a poor metric to measure the value and the well-being produced by the work that we do. David Graeber eloquently discusses this in his book “Bullshit Jobs.” Bullshit jobs are not those of a janitor, nurse, bus driver, bricklayer, or farmer, but rather those of a business consultant, advertising agency employee, PR representative, stockbroker, or the owner of a company manufacturing goods no one actually needs. However, the value of socio-ecologically valuable jobs is rarely reflected in the wages.
Throughout human history, growing food has played a central role in earning and making a living as well as in the ways humans organize their communities. Food has been sourced through fishing, hunting, gathering, growing and farming in village communities and households. It has been processed and preserved for later use, exchanged for other goods and services, shared among family members and friends, and given as gifts. Food has brought families and friends together, as well as driven them apart; it has nourished generations as well as made them sick; it has continued traditions and shaped them; it has created unforgettable memories and suppressed them.
Only recently has food become a commodity sold by weight, shipped from one side of the world to another, and, as part of production processes, soils have become depleted, millions of animals tortured, and traditional livelihoods taken away from thousands of people.
I’ve noticed that small-scale farmers often bear a significant burden of proving the profitability of their farming work. As if, because they have chosen a path different from the norm, i.e., conventional agriculture, they must demonstrate that their cultivation method is (at least!) profitable. But (and now I’m saying aloud what few talk about), no farming / agricultural activity is profitable in financial (and as predominantly practiced, neither in ecological) terms: for instance, the majority of Finnish farmers live in debt and rely on agricultural subsidies, and food is too cheap to cover the costs of its production and the negative externalities imposed on the surrounding nature.
Kauppalehti (Finnish economic magazine) writes that the average salary of farmers is 5.4 euros per hour. In relation to the amount of work, the average salary of a farmer has, according to some calculations I’ve seen, even been negative. Also, small-scale farmers often cannot afford to pay themselves or their workers proper wages. Interestingly, however, their activities are often quite “profitable” from the perspectives of the local communities and local ecosystems. Most small-scale farmers in both the Nordic countries and here in Australia operate without significant debt or large (or any) agricultural subsidies, and in addition to this, they succeed in improving soil fertility, taking care of animal welfare, and enriching and revitalizing local communities.
Moreover, quite often, they manage to live a good life. How is this possible?
Part 2: Living a Good Life and Making a living, Having a living made, and Making livings for others
Since the work of a small-scale farmer, as I presented earlier, cannot be assessed based on salary alone, livelihood must be examined as a broader whole. Ethan Miller develops the concept of ecological livelihoods in his work “Reimagining Livelihoods,” which he defines as follows: Ecological livelihoods encompass making a living, having a living made for us by others (human and non-human), and making livings for others.
Making a living refers to the sources of livelihood, such as sales income, wages, self-sufficiency in energy, water, or food, or accumulated and accumulating capitals (such as money, social networks, skills). Having a living made for us (by human and non-human) refers to the actions of others that support the livelihood of the farmer, such as agricultural subsidies, access to land (e.g., ancestral land), infrastructure (water, energy, equipment & tools), available workforce, a living and nutrient-rich soil, and sufficient pollinators. Making livings for others, on the other hand, refers to how the farmer, through their actions, contributes to the livelihood and life of others, such as influencing the livelihood of a spouse or children, enabling the life of animals, plants, and other species (or restricting it), feeding local communities, or supporting the livelihood of shareholders in food companies, willingly or unwillingly.
When I contemplate the work of those engaged in diverse (small-scale) farming through this livelihood framework, a vast array of ‘life’ opens up to me. To quote a farmer who has been in the field for 20 years and with whom I recently had a conversation: ”the work [that we do here] is not work, it’s [definitely] not a job but… [it] is… Living”.
According to my observations the livelihoods of small-scale farmers, consist of at least the following things: direct sales, which can include the sale of food shares through a community supported agriculture (CSA) model, restaurant partnerships, school kitchens, farm shops, market sales, sales through local food collective and coops, Reko rings. Food can also change owners through labor, meaning the farmer can provide food and perhaps accommodation in exchange for labor. Farmers can also exchange their products or their labor for other goods and services, such as trading parsnips for eggs, vegetables for plowing, or car repair assistance for fence construction.
The spouses or close family members of farmers may have a job elsewhere, or the farmer themselves may receive additional monetary income from other jobs as part of their livelihood. Farmers may inherit land, rent it at a low cost or for “free,” or buy land through joint financing. Farmers may receive various subsidies or other funding (e.g., project funding) for their work and investments. The soil improvement work that farmers have done and continue to do produces soil in which life thrives, and this life enables yields and maintains a healthy bacterial population, thus contributing to the health of the farmer and their local communities.
On farms, labor, food, energy, knowledge, laughter, joys, and sorrows are exchanged, and new experiences are gained. Partners are found, and children are conceived and raised, older generations are taken care of. Farms are places of hosting friends, visitors and local community members, and places were skills are learned and cherished.
Diversified farming cannot be reduced to the framework of wage labor or valued in monetary terms. Profitability and productivity calculations following industrial agriculture, and carbon sequestration calculations quietly introduced into agriculture, cannot take into account the diversity of livelihoods that appear on farms. As I mentioned in a recent radio broadcast[3] to Ilkka Herlin, I disagree with him that carbon measurements can take into account the entire spectrum of life, i.e., farming as a livelihood: farming as making a living, having a living made, and making livings for others, as described above.
When we measure carbon, we overlook farming as living. In doing so, we also disregard the purpose, joy, and pleasure in farming. Above all, we ignore the value of farming work and the preciousness of that work. I conclude this blog post with the words of one farmer farmily with whom I’ve had honour to work:
“We really enjoy this [farming] work. We hear much of this that people think there’s a lot of [work], how can you…, so much work here… but when it comes down to it, it can’t be thought in these terms. This work, well, it’s not just a job. It’s a way of life, [a way] we’ve grown into over these seven years.”
Galina Kallio 