You can read this blog post in English below
Kehä sulkeutuu.
Aloitin tutkijavierailuni blogien sarjan pohtimalla hiilidioksidipäästöjä ja niiden sitouttamista maaperään viljelyn avulla. Lähdin Australian valloitetuille maille tutkimaan hiiliviljelyksi kutsuttua maatalouden muotoa “Hiilestäkö kiinni?” -osahankkeen puitteissa. Olin erityisen kiinnostunut hiiliviljelyn sisällyttämistä osaksi hiilimarkkinoiden kompensaatiojärjestelmää. Tässä tekstissä palaan tähän aiheeseen ja samalla päätän Australian tutkimusvierailulla kirjoittamieni blogien sarjan.
Aloitan kysymyksestä, jota ei voi sivuuttaa: Jos hiiliviljely ja hiilimarkkinat olivat yksiä tutkijavierailuni pääteemoista, niin miksen ole kirjoittanut aiheesta aiemmissa teksteissäni? Miksi olen raportoinut lähes kaikesta muusta paitsi hiiliviljelystä?
Vastaus: Kun pysyy varjossa, niin alkaa nähdä monia savyjä, joita ei huomaa auringon häikäistessä silmiä. Päädyin kirjoittamaan varjopaikoista käsin, mutta nyt on aika astua auringon häikäisemille hiilipelloille.
Liikkuessani yhteisötalouden tutkijoiden porukoissa ja alan konferensseissa sekä tehdessäni kenttätöitä maatiloilla nousivat monenlaiset asiat pintaan ekologisten ja ilmastokriisien hallinnassa ja näihin sopeutumisessa. Ja ekolgiset kriisit tosiaan olivat taustalla kaikkialla: konferenssien puheenvuoroissa, yhteisötalouden tutkijoiden tutkimushankkeissa, maatilojen jokapäiväisessä arjessa, ja naapurustojen keskusteluissa kattoremonteista (joiden syynä olivat tennispallojen kokoiset ennenkuulumattomat rakeet) tai lähestyvistä taloja uhkaavista metsäpaloista (joiden taustalla on aiempaa voimakkaampi kuumuus ja kuivuus).
Päädyin siis raportoimaan asioista, jotka käymilläni maatiloilla nousivat havaintojeni mukaan pinnalle. Vaikka jokainen viljelijä oli tietoinen hiilenkierrosta ruuantuotannossa sekä hiilidioksidin potentiaalista sitoutua maaperään, ei tämä aihe noussut ylitse muiden.
Monimuotoisten pienviljelijöiden arjessa pinnalla olivat monet muut asiat: työn laatu ja määrä, tilaa ympäröivien ihmisten hyvinvointi, kasvien sommittelu ja kasvun seuraaminen, kumppanuudet ja muut asiakkaat, maaperän elävöittäminen, tuotteiden laatu, yhteiset ruokahetket, meneillään olevat ja tulevat rakennusprojektit, investoinnit, perhesuhteet, sadon ympärille asettuvat juhlahetket… listaa voisi jatkaa, mutta siltikään siihen eivät tulisi hiilikompensaatiot mukaan.
Näiden havaintojen ohessa tein myös toisenlaisia havaintoja: aineistosta jota tuotin monimuotoisilla pientiloilla toteuttamieni kenttätöiden ohella. Osana tutkijavierailua haastattelin Australian osavaltioiden virkahenkilöitä, hiiliviljelyorganisaatioiden edustajia ja ekologisen / uudistavan viljelyn tutkijoita. Tästä aineistosta minulle alkoi piirtyä hiiliviljelyn edistämisestä ja hiiliviljelystä saatavista kompensaatioista kuva, jossa monimuotoisella pienviljelyllä tai uudistavaa viljelyä jo pitkään harjoittaneilla ei ole sijaa.
Listaan ja kuvaan lyhyesti tässä tekstissä haastatteluiden perusteella tekemiäni havaintoja. Lista ei ole tyhjentävä; sen sijaan pidän tärkeänä tuoda esiin alustavia nostoja tutkimushaastatteluista. Tarkempaa analyysiä tulemme tekemään syyskuussa 2024 alkavassa Koneen säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessamme “Hiilen varjossa: Hiiliviljelytieto ja uudistavan maatalouden tulevaisuus”.
Ennen havaintoja lyhyt briiffaus Australian hiiliviljelyn kreditointijärjestelmään, eli ACCUun.
Australian hiilikredittiyksikkö (Australian Carbon Credit Unit, ACCU), on ‘ohjelma’ jonka kautta organisaatiot ja maanomistajat eri aloilta voivat hakea kompensaatiota hiilipäästöjen vähentämisestä ja hiilensidonnasta. Ohjelma perustettiin vuonna 2015 osana ‘Ilmastonmuutos, energia, ympäristö ja vesi’ -ministeriön hallinoimaa Hiiliviljelyn aloitetta. ACCU-ohjelmaa hallinnoi itsenäinen, Australian hallituksen alainen organisaatio Clean Energy Regulator.
ACCU ohjelma tarjoaa mahdollisuuksia osallistua hiilimarkkinoihin monen eri toiminnon, kuten huutokaupan, myynnin ja oston tai projektien kautta.
Hiiliviljelyn näkökulmasta katsottuna ACCU toimii ‘menetelmäpohjaisesti’, eli hiilikredittien hakeminen ja niiden jakaminen perustuu ennalta määritettyihin menetelmiin, joiden sisällä on monia eri toimenpiteitä, joista kredittejä hakevat organisaatiot ja viljelijät voivat valita sen tai ne, joita alkavat toteuttaa ja joiden perusteella hakevat korvausta kredittien muodossa.
Menetelmiä on toistakymmentä ja jokaisen menetelmän sisällä useita maankäytöllisiä toimenpiteitä, joiden on todettu vähentävän ja/tai sitouttavan päästöjä.
Todettakoon jo tässä vaiheessa, että ACCUn toiminta on hyvin monimutkaista, organisaatiorakenne monikytköksinen ja hallinointi hyvin byrokraattista. Ohjelma toimii markkinavoimien ja -intressien sekä politiikan puristuksissa (tosin nämä eivät aina, tai edes usein ole ristiriidassa keskenään).
Virkahenkilöiden ja hiiliviljelyorganisaatioiden edustajien kanssa tekemieni haastatteluiden perusteella tein ainakin oheiset havainnot, jotka haluan nostaa esiin.
Havainto 1: hiilikompensaatioon sopivat viljelijäprofiilit — “suuri on kaunista”.
Hiilikompensaatiojärjestelmä sopii parhaiten suurille maanomistajille ja erityisesti eläinten laidunnukseen keskittyville maataloustoimijoille. Australian kontekstissa puhutaan tuhansien hehtaarien tiloista, ja tuhansista tai jopa kymmenistä tuhansista eläimista per tila. Vaikka teoriassa kaikkien on mahdollista hakea kompensaatiota hiiliviljelytoimistaan, käytännössä järjestelmä sulkee pois monimuotoiset pien- ja keskikokoiset tilat. Menetelmäpohjainen systeemi vaatii valitsemaan ja keskittymään tiettyihin toimenpiteisiin, joiden jokaisen osalta täytyy tehdä omat paperityöt ja käydä läpi todentamisprotokollat. Koska absoluuttisesti yhdestä kreditistä (per sidottu/päästövähennetty hiilitonni) ei saa kovinkaan paljoa korvausta (hinnat ovat liikkuneet viime aikoina n. 30-50 aud välillä), niin käytännössä siis hommaan ei kannata ryhtyä, jos ei saa ‘kleimattua’ eli haettua tarpeeksi kredittejä, koska tällöin kulut ovat moninkertaisesti suuremmat kuin tuotot.
Havainto 2: välikäsimarkkinat ja suurten yritysten intressit — “business as usual” saa jatkoaikaa
Järjestlemän kulut viljelijöille syntyvät siitä, että kompensaatiojärjestelmä on hyvin, hyvin monimutkainen (tätä hyvin-sanaa voisi jatkaa pitkään liioittelematta järjestelmän monimutkaisuutta). Näin ollen harva viljelijä (en kuullut yhdestäkään haastatteluideni aikana) pystyy itse osallistumaan ja ‘kleimaamaan’ kredittejä hiiliviljelyn toimenpiteistä. Tämä on johtanut siihen, että alalle on syntynyt melkoinen joukko (konsultti)yrityksiä, jotka toimivat välikätenä viljelijän ja kredittejä myöntävän tahon, eli ACCUn välillä. Nämä yritykset tekevät kaiken paperityön, kommunikoinnin ja muuta tarvittavaa viljelijän puolesta. Viljelijä toteuttaa toimenpiteet omilla maillaan, mutta joku muu taho hoitaa kaiken kredinointiin liittyvän työn.
Kun tiedustelin, että kenen intresseissä on edistää hiiliviljelyn kreditointia, niin vastauksista tuli selvästi esiin se, että etunenässä järjestelmästä hyötyvät ja sitä ajavat ruokateollisuuden yritykset. Ruokateollisuuden suuryrityksillä (prosessointi, vähittäiskauppa, tukku) on paineita omien päästötavoitteiden saavuttamisen kanssa, sillä myös Australiassa ajetaan nollapäästöagendaa. Koska yritysten on lähes mahdotonta vähentää omia päästöjään, joutuvat ne kompensoimaan niitä. Viljelijät ikään kuin tekevät työn suuryritysten puolesta, jotka ostaessaan viljelijöiden tuotteita voivat samalla kompensoida omasta toiminnasta aiheutuvia päästöjä.
Havainto 3: todentaminen — “ihan vain pari muuttujaa”
Kuten aikaisemmin totesin, hiilikreditit perustuvat menetelmiin, jotka on pitkällisten prosessien jälkeen hyväksytty osaksi kreditointijärjestelmää. Oletuksena on siis, että tiettyjen toimenpiteiden soveltamisen myötä hiilen oletetaan sitoutuvan tai päästöjen oletetaan vähentyvän. (Tässä kohtaa väistämättä herää kysymys vähentämisestä ja lisäisyydestä. Minulle jäi epäselväksi se, tuleeko hiilidioksidipäästöjen vähentäminen maataloudessa lasketuksi kompensaation piiriin. Eli toisin sanoen, mikä lasketaan hiilipäästöjen vähentämiseksi ja mikä sitoutumiseksi.)
Mittauksia (hiilidioksidin sitoutumisesta maaperään) tehdään aluksi ja lopuksi ja joissain tapauksissa myös kauden aikana, mutta pääosin todentaminen tapahtuu raportoinnin välityksellä. Kenttäkokeet ovat kalliita, ja niitä ei ole resursseja toteuttaa systemaattisesti. Suunta on se, että halutaan vähentää mittaamisesta aiheutuvia kustannuksia. Siksi mallinnukseen perustuva todentaminen on toivottavaa ja tähän suuntaan todentamista pyritään viemään.
Lisäksi todentamisen taustalla olevaa tiedeperustaisuutta on vaikea selvittää, vaikka jokainen haastateltava kertoi, että taustalla on vertaisarvioitu tutkimus ja siinä mielessä prosessit ovat tieteellisiä, eikä epäselvyyttä hiilen sitoutumisen todentamisesta. Haastatteluiden perusteella jäi sellainen kuva että todentaminen on melko yksiselitteistä, vaikka olen suomalaisten tutkijoiden kanssa keskustellessani kuullut, että hiilen sitoutumisen ja hiilitaseiden mittaaminen ja todentaminen ei suinkaan ole yksiselitteistä. (Tästä aiheesta lisää esim. tästä tekstistä sekä Untame podcastin “hiilijaksosta”).
En kuitenkaan kysyttäessä saanut selville, mitä tutkimuksia on todentamisen pohjaksi referoitu, ja miten ja kuka kyseiset tutkimukset oli toteuttanut. Kyseessä ei mielestäni kuitenkaan ollut tiedon pimittäminen, vaan yksinkertaisesti se, että menetelmien tuottamisen, niiden käyttöönoton ja seuraamisen taustalla olevat prosessit ovat niin mutkikkaita, ja vaikeasti jäljitettäviä ja tästä syystä läpinäkymättömiä, että tässä byrokratian koneistossa jokaisen pitää kertakaikkiaan hoitaa oma tonttinsa ja luottaa siihen että muutkin ovat näin tehneet.
Havainto 4: tutkimus — “kenen leipää syöt, sen lauluja laulat…”
Tiedustellessani hiiliviljelyn taustalla olevaa tutkimusta sain selville että tätä tutkimusta rahoittavat ja siihen myös osallistuvat yhä enenevissä määrin yritykset. Yritykset ovat alkaneet tehdä yhä enemmän yhteistyötä yliopistojen ja muiden tutkimuslaitosten kanssa; ne ovat perustaneet myös omia tutkimusyksiköitä. Austaliassa toimii lisäksi useita yritysintressejä edustavia tutkimuslaitoksia. Valtiorahoitteisissa hankkeissa osapuolina onkin usein konsortioita, jotka pohjaavat yritysten ja yliopistojen väliseen yhteistyöhön — hyvin samankaltainen suunta on havaittavissa myös Suomessa, esimerkiksi Ilmatieteen laitoksen tutkimustoiminnassa.
Havainto 5: päätöksentekoprosessit — “lobbaus, valta ja raha”
Ministeriöissä työskentelevien valtion virkahenkilöiden tehtävänä on kuulla päätöksentekoa varten erilaisia sidosryhmiä. He ovat niitä, jotka kokoavat tietoa ja välittävät tietoa poliikan teon tueksi. Esimerkiksi uuden menetelmän ehdottaminen ja lopulta sen saaminen osaksi hiilikredittijärjestelmää on hyvin työläs prosessi. Se vaatii pohjalle paljon tutkimusta, ja ihmisiä jotka valmistelevat ja ehdottavat uutta menetelmää, jota aletaan sitten hiomaan ja lopuksi, ehkä päädytään ottamaan menetelmä osaksi kreditointijärjestelmää.
Kun kysyin ketä prosesseissa yleensä kuullaan, niin vastausten perusteella ymmärsin, että pääosin kuullaan kolmea ryhmää: (yliopistoissa työskenteleviä) tutkijojita, tutkimuslaitoksien edustajia/tutkijoita, sekä kasvavaa joukkoa yksityisyrityksiä. Kun googlasin muutaman tutkimuslaitoksen, joiden nimiä haastateltavat mainitsivat niin nopealla vilkaisulla kyseessä oli talouskasvua ja teollisuuden kehitystä edistäviä tutkimuslaitoksia. Kuultujen tahojen joukossa on mm. teknologiayrityksiä ja hiiliviljelyyn erikoistuneita yrityksiä. Kansalaisjärjestöjä ei ollut ollut mukana haastateltavieni mukaan; yksi haastatelvat mainitsi alkuperäiskansa-asukkaiden edustaman organisaation yhtenä sidosryhmänä.
Havainto 6: palkitseminen — “hyvästä käytöksestä ei tarvitse palkita”
Hiiliviljelyn kreditointijärjestelmä palkitsee niitä, jotka toimivat kestämättömästi, mutta tekevät muutoksia parempaan suuntaan. Järjestelmää ei ole luotu palkitsemaan niitä, jotka ovat jo oma-aloitteisesti alkaneet toimia kestävillä tavoilla. Useampi haastateltava mainitsi, ettei järjestelmää ole luotu palkitsemaan niitä, jotka ovat jo “hyvällä tiellä”.
Itse olen tutkimuksessani kuitenkin perehtynyt juuri niiden viljelijöiden työhön, jotka monella tapaa vaikuttavat olevan tällä niin kutsutulla hyvällä tiellä. Siksi koen, että uudistavan viljelyn typistäminen hiiliviljelyksi on problemaattista. Lainatakseni erästä haastateltavaani:
“Only then [when taking a holistic view] can we really change the way we see the world. So when we talk about carbon farming, it’s such a narrow slither of embrace or regenerative agriculture.”
Taitaa vaatia oman blogitekstinsä kuvata hiiliviljelyyn keskittymisen problematiikkaa monimuotoisen, uudistavuuteen pyrkivän (pien)viljelyn näkökulmasta. Ehkä tämä ei sittenkään ole viimeinen Australian blogisarjan teksti..!
Australia, chapter 12: Catching carbon?
The circle is closing.
I began my Australia blog series by posing questions about compensating carbon emissions through sequestering carbon in the soil. I ventured into Australia to explore a form of (regenerative) agriculture called carbon farming as part of a sub-project titled “Catching Carbon? The promise of carbon farming in mitigating and adapting to ecological crises”. The visit was part of my postdoctoral project (2021-2024) funded by the Research Council of Finland. In this sub-project I was particularly interested in exploring carbon farming, carbon crediting and carbon markets. In this text, I return to this topic and conclude the series of blogs written during my research visit to Australia.
I start with a question that cannot be ignored: If carbon farming and carbon markets were one of the main themes of my research visit, why haven’t I written about the topic in my previous texts? Why have I reported on almost everything else except carbon farming?
My answer: When you stay in the shadows, you begin to see many nuances that are not visible when the sun dazzles your eyes. I ended up writing from the shadows, but now it’s time to step onto the sun-drenched carbon fields.
As I moved within the group of community economy researchers and attended conferences, along with conducting fieldwork on farms, various issues emerged regarding managing ecological and climate crises and adapting to them. And ecological crises were indeed present everywhere: in conference speeches, in community economies group’s research projects, in the daily lives of farms, and in neighborhood discussions about roof renovations (caused by unprecedented hail the size of tennis balls) or about approaching wildfires threatening homes (due to increased heat and drought).
So, I ended up reporting on issues that surfaced on the farms I visited according to my observations. Although every farmer was aware of the carbon cycle in food production and the potential of carbon dioxide to be sequestered in the soil, this topic did not stand out above others.
In the everyday lives of diverse, regeneratively oriented small-scale farmers, many other things took precedence: the quality and quantity of work, the well-being of the people surrounding the farms, following plant growth and managing rotational grazing, building partnerships and attending to customers, revitalizing and improving soils, monitoring product quality, sharing meals, planning future projects, figuring out investments, dealing with family relationships, celebrating harvests… the list could go on, but carbon compensations would still be absent from it.
Alongside these observations, I also made other observations: from the data produced alongside doing fieldwork. As part of my research visit, I interviewed government officials, representatives of carbon farming organizations, and researchers in ecological/regenerative agriculture. From this data, a picture began to form in which promoting carbon farming holds very little space for those small-scale farmers who are already practicing diversified regeneratively oriented agriculture.
Here, I briefly list and describe the observations I made based on the interviews. The list is not exhaustive; instead, I consider it important to highlight preliminary findings from research interviews. We will conduct a more detailed analysis in our research project “In the Shadow of Carbon: Carbon Farming Knowledges and the Future of Regenerative Rural Landscapes,” funded by the Kone Foundation and starting in September 2024.
Before the observations, a brief introduction to the Australian carbon farming accreditation system, ACCU.
The Australian Carbon Credit Unit (ACCU) is a scheme through which organizations and landowners from various sectors can apply for compensation for reducing carbon emissions and for sequestering carbon. The program was established in 2015 as part of the Carbon Farming Initiative launched by the Ministry of Climate Change, Energy, Environment and Water. The ACCU scheme is managed by an independent organization, the Clean Energy Regulator, functioning under the Australian government.
The ACCU program offers opportunities to participate in carbon markets through various activities, such as auctions, sales and purchases, or projects. From the perspective of carbon farming, ACCU operates on a “method-based” approach, meaning that applying for and distributing carbon credits is based on predefined methods, within which there are several different actions that organizations and farmers pursuing credits can choose to implement in order to apply for compensation in the form of credits. There are over a dozen methods, each with several land use measures that have been shown to reduce and/or sequester emissions.
It should be noted at this point that ACCU’s operations are very complex, the organizational structure is multi-faceted, and the management is very bureaucratic. The program operates within the pressures of market forces and political decision making (although these are not always, or even rarely contradictory).
Based on the interviews with government officials and representatives of carbon farming organizations, I made the following observations, which I want to highlight.
Observation 1: Farmer profiles suitable for carbon compensation — “big is beautiful”
The carbon compensation system is best suited for large landowners, especially those focusing on animal grazing. In the Australian context, we are talking about thousands of hectares of land and thousands or even tens of thousands of animals per farm. Although theoretically, everyone can apply for compensation for their carbon farming activities, in practice, the system excludes diverse small and medium-sized farms. The method-based system requires selecting and focusing on specific measures, each of which requires its own paperwork and verification protocols. Since a single credit (per sequestered/reduced ton of carbon) does not result in much compensation (prices have ranged around AUD 30-50 recently), it is not worthwhile to engage in the process if one cannot acquire enough credits, as the costs would far outweigh the benefits.
Observation 2: Middlemen businesses and the interests of large corporations — “business as usual” gets an extension
The costs to farmers for claiming for ACCUs arise from the fact that the compensation system is very, very complex (the ‘very’ could go on for a long time without exaggerating the complexity of the system). Consequently, few farmers (I didn’t hear of any during my interviews) participate and claim credits for their carbon farming activities themselves. This has led to the emergence of a considerable number of (consultancy) companies that act as middlemen/intermediaries between the farmer and the body issuing credits, i.e., the ACCU. These companies handle all the paperwork, communication, and other necessary tasks on behalf of the farmer. The farmer implements the measures on their land, but someone else takes care of all the crediting-related work.
When I inquired about who benefits from promoting carbon farming accreditation, it became clear from the answers that the primary proponents of the system are the food industry companies. Large food industry corporations (processing, retail, wholesale) are under pressure to meet their own emission targets, as there is also a net-zero-emission agenda in Australia. Since it is nearly impossible for companies to reduce their emissions, they have to compensate for them. Farmers, in a sense, do the work for the large corporations, which, by purchasing farmers’ products, can simultaneously claim to be offsetting their own emissions.
Observation 3: Verification — “just a couple of variables”
As I mentioned earlier, carbon credits are based on methods that have been accepted into the crediting system after lengthy processes. The assumption is that through the application of certain measures (such as planting trees, changing grazing practices, changing animals’ diets), carbon is expected to be sequestered or emissions are expected to decrease. (At this point, inevitably arises the question of reduction and additionality.
It remained unclear to me whether the reduction of carbon dioxide emissions in agriculture is counted towards compensation. In other words, is carbon emission reduction counted as sequestration?) Measurements (of carbon dioxide sequestration in soil) are made in the beginning and at the end of the period, and in some cases also during the period, but mainly verification occurs through reporting. Field experiments are expensive, and there are not enough resources to carry them out systematically. The direction is towards reducing the costs of measurement. Therefore, modelling-based verification is desirable, and verification is sought to be moved in this direction.
Additionally, it is difficult to ascertain the scientific basis behind verification, although every interviewee mentioned that peer-reviewed research underlies it and in that sense, the processes are scientific, and there is no ambiguity about the verification of carbon sequestration. Based on the interviews, it seems that verification is quite straightforward, although when discussing with Finnish researchers, I have heard that measuring and verifying carbon sequestration and carbon balances is by no means straightforward. (For more on this topic, see, for example, this text and the Untame podcast episode on “carbon cycles”). However, when asked, I did not find out which studies were referenced for verification, and how and by whom these studies were conducted. In my opinion, the question was not about withholding information, but simply that the processes behind the development, adoption, and monitoring of methods are so complex and difficult to trace, and therefore opaque, that in this bureaucratic machinery, everyone simply has to do their own job and trust that others have done the same.
Observation 4: Research — “He who pays the piper calls the tune…”
When inquiring about the research behind carbon farming, I found out that this research is increasingly funded and accomplished by companies. Companies have begun to collaborate more and more with universities and other research institutions; they have also established their own research units. Additionally, in Australia, there are several research institutions representing corporate interests. In state-funded projects, there are often consortia based on cooperation between companies and universities — a very similar trend can also be observed in Finland, for example, in the research activities of the Finnish Meteorological Institute.
Observation 5: Decision-making processes — “lobbying, power, and money”
The task of state officials working in ministries is to consult various stakeholders for decision-making. They are the ones who gather and disseminate information to support policy-making. For example, proposing a new method and ultimately getting it included in the carbon credit system is a very laborious process. It requires a lot of research as a basis, and people who prepare and propose a new method, which is then refined and eventually, perhaps, included in the crediting system.
When I asked who is usually consulted in the processes, based on the answers, I understood that mainly three groups are consulted: researchers working at universities, representatives/researchers of research institutions, and a growing number of private companies. When I googled a few research institutions mentioned by the interviewees, a quick glance showed that they were research institutions promoting economic growth and industrial development. Among the stakeholders heard are technology companies and companies specializing in carbon farming. According to my interviewees, non-governmental organizations were not involved; one interviewee mentioned an organization representing indigenous peoples as one of the stakeholders.
Observation 6: Rewarding — “good behavior does not need to be rewarded”
The carbon farming crediting system rewards those who act unsustainably but make changes for the better. The system is not designed to reward those who are take sustainabiliy seriously on their own initiative. Several interviewees mentioned that the system is not designed to reward those who are already “on the right path.”
However, in my research, I have specifically studied the work of those farmers who in many ways seem to be on this so-called ”right path”. Therefore, I feel that reducing regenerative farming to carbon farming is problematic. To quote one of my interviewees:
“Only then [when taking a holistic view] can we really change the way we see the world. So when we talk about carbon farming, it’s such a narrow slither of embrace or regenerative agriculture.”
It might require its own blog post to describe the problem of focusing on carbon farming from the perspective of diverse, regenerative (small-scale) farming. Maybe this won’t be the last text in the Australian blog series after all…!
Galina Kallio 