Read this blog in English below

[Oheinen teksti on Biodynaamisen liikkeen 100-vuotisjuhlassa 5.10.2024 pitämäni puheenvuoro]

Jos olisimme alun alkaen kertoneet syntytarinamme toisin, ehkä osaisimme nykypäivänä myös elää toisin tällä Maaksi kutsumallamme planeetalla.

Kun puhun “meistä”, puhun länsimaalaisesta kulttuuriperinnöstä, Eurooppa-keskeisyydestä, ja kapitalistiseen neoliberaaliin talousajatteluun pohjaavasta yhteiskuntamallista. Puhun ihmisistä, jotka ovat kasvaneet hyvinvointivaltion rakentamisessa ja romahduttamisessa, luterilaisuuden nousussa ja laskussa, kaupungistumisen kiihtymisessä ja maaseudun autioitumisessa. Puhun sotien aikaan syntyneistä ja varttuneista, puhun suurista ikäluokista, puhun X-sukupolvesta ja milleniaaleista.

Olemme kaikki kasvaneet maailmassa, jossa ihminen on asetettu ravintoverkon huipulle ja jossa keskinäisestä kilpailusta on tehty elämän jatkuvuuden ja kehityksen perusta.

Englantilaisen luonnontieteilijän Charles Darwinin evoluutioteoria ja sen tulkinnat ovat määrittäneet käsitystämme lajien synnystä, organismien välisistä vuorovaikutuksista, ja vastavuoroisuuden dynamiikasta. Mutta harva kuitenkaan tietää, että Darwinin teoria lajien “selviytymistaistelusta” ja ”luonnollisesta valinnasta” heijasteli samaan aikaan vaikuttaneen ekonomistin Thomas Malthusin väestöteoriaa.

Malthusin väestöteorian mukaan eksponentiaalisesti lisääntyvä ihmiskunta ei voi ruokkia itseään loputtomiin lineaarisen ruuantuotannon kasvun maailmassa, vaan vastaan tulee nälänhätä. Darwininkin maailmassa lajit kamppailevat ruuasta ja näiden kamppailujen myötä luonnollinen valinta ohjaa lajien kehitystä niin, että vain suotuisat lajivaihtelut säilyvät. 

Harva kuitenkaan oppii, että Malthusin teoria oli reaktio hänen oman aikansa ilmiöihin, kuten kasvavaan köyhyyteen Englannissa. Malthus vastusti politiikkaa, jossa köyhiin kohdistettaisiin taloudellista apua siinä pelossa, että köyhät alkaisivat taloudellisen tuen turvin lisääntyä holtittomasti ja teollisuus joutuisi maksumieheksi. Teoria siitä, kuinka ihmismäärän lisääntyminen lisäisi aina nälkää ja kärsimystä tuli sopivaan kohtaan. Kyseessä vaikutti olevan luonnonlaki, ei poliittisten toimenpiteiden ja teollisuuden intressien tuottama tulos.

Vaikka Darwinin evoluutioteoria ei kopioinut Malthusin ajatuksia suoraviivaisesti, olivat lajien väliset ja sisäiset selviytymiskamppailut teorian ytimessä. Darwin korosti, että kamppailut saman lajin sisällä heijastuvat kilpailuna, joka johtaa kärsimykseen, kuolemaan ja sukupuuttoon ja että tämänkaltainen “luonnollinen valinta” tuottaa parempia — eli “sopivampia” — yksilöitä. Kilpailu, Darwinin evoluutioteoriassa, oli sekä toivottua että väistämätöntä. (1)

Lajien keskinäisiä suhteita alkoi määrittää oletus siitä, että lajit ovat vihollisia sekä toisilleen että keskenään. Esimerkiksi symbioosi, jolla alettiin viitata erilaisten organismien assosiaatioihin eli keskinäisriippuvuuksiin ja vastavuoroisuuksiin, tulkittiin usein yksipuoliseksi hyötysuhteeksi eli parasitismiksi.

Darwinin ja Malthusin oletuksiin pohjaaville teorioille alkoi kuitenkin muodostua vastaliikettä sekä poliittisessa että akateemisessa ympäristössä. Kilpailulle ja parasitismille alettiin tarjota yhteisöllisyyteen ja yhteistyöhön pohjaavia vaihtoehtoja.

Vallitsevassa sosio-poliittisessa ilmapiirissä belgialainen biologi Pierre-Joseph van Be-ne-den esitteli termin mutualismi. Hän löysi parasitismille analogian teollisen maailman tarkastelusta. Van Benedenille parasiittejä eivät kuitenkaan olleet työläiset, vaan ”teollisuusmogulit ja tuotantokoneet omistava luokka, jotka elivät toisten verestä ja verilöylyistä” kuten hän asian ilmaisi.

Myös ranskalainen ekonomisti, sosiologi sekä filosofi — ja van Benedenin kaima — Pierre-Joseph Proudhon peräänkuulutti mutualismia perustaksi ihmisorganisoitumiselle perustelunaan se, että vallitseva yhteiskuntamalli oli epäoikeudenmukainen ja eriarvoistava.

Kirjoittamassaan kirjassa hän kysyi “Mitä on omistaminen (what is property)?” ja vastasi kysymykseen itse yksinkertaisesti: “omistaminen on varkautta”. Proudhon ehdotti vaihtoehdoksi ANTIautoritääristä yhteiskuntamallia, osuuskuntamuotoista toimintaa ja rahoitusjärjestelmää, jossa ei olisi korkoja, mutta Ranskan hallitus luokitteli hänet erittäin vaaralliseksi mieheksi ja sulki telkien taakse.

Nämä Proudhonin 1800-luvulla ehdottamat toimintatavat ovat olleet toiminnassa esimerkiksi Herttoniemen ruokaosuuskunnan pyörittämässä Kaupunkilaisten omassa pellossa ja Osuuskunta Oma Maassa sekä monessa muussa kumppanuusmaataaloutta harjoittavassa maatilayhteisössa. Onneksi aika on nyt hieman toinen, eikä ketään meistä ole ainakaan vielä suljettu telkien taakse.

Maantieteilijä Petr Kropotkin, joka kierteli biologien kanssa havainnoimassa pohjoisia maastoja, tuli tutkimuksissaan siihen tulokseen, että lajien kehitystä ja elämää myös laajemmin maapallolla ohjaa ennemmin keskinäinen avunanto kuin kilpailu.

Myös Kropotkin luokiteltiin synnyinmaassaan Neuvostoliitossa vallankumoukselliseksi, minkä takia hän, kuten Proudhonkin, joutui vankilaan. Päästessään parin vankilavuoden jälkeen karkaamaan, Kropotkin asui maanpaossa Euroopassa ja edisti kirjoituksillaan ja toiminnallaan yhteisöllistä, hierarkiatonta ja paikallistalouksiin pohjaavaa yhteiskuntamallia. 

Symbioositutkimus on alusta saakka ollut hyvin kiisteltyä, eikä lajien välisen vastavuoroisuuden ymmärtäminen ole ollut lainkaan yksiselitteistä. Tutkijoiden oli etenkin vaikea hyväksyä sitä tulkintaa, että evoluution taustalla olisivat molempia osapuolia hyödyttävät suhteet.

Tänään voin kuitenkin todeta sen, että lajien välinen vastavuoroisuus on elämän elinehto — riippumatta siitä, miten vallitsevat tiedekäsitykset kuvailevat ja tulkitsevat sitä. Jotkut tieteilijät väittävät, että suhteiden vastavuoroisuus ei ole vain ihmisyhteisöjen organisoitumisen perimmäinen piirre, vaan että koko organismien maailma toimii vastavuoroisuuden periaatteella.

Organismit jakavat eri funktioita keskenään ja tämä on “fundamentaalinen toiminto, joka enemmän kuin mikään muu toiminto kytkee organismeja yhteen”, kuten kanadalainen biologi Jan Sapp asian ilmaisee (Sapp 1994 [Spencer 1899, 400], käännös kirjoittajan).

[OSA 2 – VASTAVUOROISUUS]

Vastavuoroisuutta on tutkittu yhteiskuntatieteilijöiden toimesta paljon.

Ekologi, kasvitieteilijä ja Potawatomi-kansan jäsen Robin Wall Kimmerer ymmärtää vastavuoroisuuden laajassa merkityksessään edestakaisena liikkeenä, jonka luonteen

kuvaamiseen ei välttämättä löydy edes sanoja. Kimmererin mukaan meidän teoilla on aina seuraus ja siksi vastavuoroisuus on aina läsnä.  

Hän jäljittää termin vastavuoroisuus — reciprocity— etymologiseltä perimältään hengitykseen — respire, respiration. Me hengittämme sisään happea, jonka kasvit meille yhteyttämisen välityksellä tuottavat; ja uloshengityksessämme vapautuu hiilidioksidia, jonka kasvit hengittävät sisäänsä ilmaraoillaan. Näin ollen, koko olemassaolomme pohjaa vastavuoroisuuteen.

Useat antropologit ovat kuvanneet vastavuoroisuuden dynamiikkaa osana vaihdannan tutkimuksia. Vaihdantaa kun on muunkinlaista kuin ”vapailla markkinoilla” tapahtuvaa. Ihmiset ovat kautta aikojen harjoittaneet sekä vaihtokauppaa että lahjavaihtoa. Nämä vaihdon muodot ole hävinneet mihinkään nyky-yhteiskunnistakaan.

Vaihtoa voi tarkastella monella eri tasolla: yksilöiden, perhekuntien, paikallisyhteisöjen, kylien ja kansakuntien välisten suhteiden kautta. Erityisen kiinnostava on lahjavaihto. Lahja ei ole vain lahja, vaan se on tapa synnyttää ja ylläpitää suhteita. Kyse ei ole pelkästään lahjan antamisesta ja vastaanottamisesta, vaan yhteisöjen organisoitumisesta ja kokonaisista yhteiskuntajärjestelmistä.

Lahjavaihto on myös markkinayhteiskuntiAmme kannatteleva voima.  

Kun tarkastelemme vastavuoroisuuden dynamiikkaa antropologisten tutkimuksien valossa, niin suurin käsitteellinen epätarkkuus liittyy siihen, viitataanko vastavuoroisuudella pelkästään tietyntyyppiseen toimintaan, kuten vaikkapa lahjavaihtoon, vai tarkoitetaanko vastavuoroisuudella tämän toiminnan laatua. Hyvin samankaltaisesti kuin biologiassa: jotkut puhuvat symbioosista kuvatakseen organismien välisiä ravintosuhteita, kun taas toiset viittaavat symbioosilla molempia osapuolia hyödyttäviin ravintosuhteisiin.   

Vastavuoroisuuden ja symbioosin käsitteisiin liittyy siis perustavanlaatuinen haaste: aina ei ole selvää käytetäänkö näitä deskriptiivisesti, eli tarkoituksena kuvailla, vai normatiivisesti eli tarkoituksena ottaa kantaa siihen, millaista organismien välisen toiminnan tulisi olla.

[OSA 3 — UUDISTAVA MAATALOUS]

Kuulin ensimmäisen kerran käytettävän käsitettä uudistava maatalous vuonna 2017. Olin talkootöissä Kaupunkilaisten omalla pellolla, Suomen ensimmäisellä kumppanuusmaatilalla Korsossa, ja tilalla vieraili biodynaamisen koulutuksen BINGeN:in opiskelijoita.

He puhuivat uudistavasta viljelystä ihan kuin ohimennen tekemättä sen suurempaa numeroa siitä. Heille biodynaaminen viljely oli lähtökohdiltaan uudistavaa: uudistava työ sisälsi maanhoitoa kompostin, preparaattien ja kiertoviljelyn kautta, eläinten integroimista maatilakokonaisuuteen, ihmisten henkisen kasvun ja lähiyhteisön ruokkimista sekä kestävän maatilatalouden ja oikeudenmukaisen tulonjaon eteen työskentelyä.

Uudistavan maatalouden käsite (englanniksi regenerative agriculture) on yhdysvaltalaisen luomuviljelyä edistävän Rodale Instituutin 1980-luvulla esiin tuoma käsite. Rober Rodale, Rodale instituutin perustajan poika lanseerasi termin kuvatakseen holistista lähestymistapaa viljelyyn; sellaista, joka kannustaa jatkuvaan innovaatioon ja ekologisten, sosiaalisten ja taloudellisten toimien jatkuvaan parantamiseen. 

Monet uudistavan viljelyn periaatteista ja käytännöistä eivät kuitenkaan itsessään ole uusia, vaan useat alkuperäiskansat ovat kehittäneet ja soveltaneet vuosituhansien ajan monia “regeneratiivisiksi” menetelmiksi kutsutuista viljelytavoista. Näitä ovat muiden muassa kiertoviljely, kompostin ja katteen käyttö, monikerroksellinen viljely, monivuotisen kasvien viljely, hallittu laidunnus, biohiilen käyttö, maan vähäinen muokkaus ja ympärivuotisen biomassan maksimointi. Yhtä lailla uudistavia käytäntöjä olivat sadon jakaminen yhteisön kesken ja ylijäämän lahjoittaminen.   

Kun katsoo uudistavaa maataloutta koskevia tieteellisiä julkaisuja, niin selviää, että uudistavan maatalouden tutkimuksessa katse on kohdistettuna ensisijaisesti maaperään. Tutkimuksissa uudistavan maatalouden toimenpiteillä nähdään olevan potentiaalia monenlaisiin ekologisiin hyötyihin: näitä ovat maaperän elävöittäminen, luonnon monimuotoisuuden edistäminen, ekosysteemien kriisinkestävyyden parantaminen, tehokkaampi energiankäyttö, parempi ravinteiden kierto, vesitalous ja tuottavuus — ja erityisesti suuri hiilensidontapotentiaali.

Puhutaanpa pieni hetki hiilestä.

Ilmastonmuutos on nostettu yhdeksi aikamme keskeisistä haasteista, johon pyritään löytämään ratkaisuja sekä globaalilla tasolla että paikallisesti, myös Suomessa. Metsätalouden ohella maatalous on erityinen toimiala, jolla nähdään olevan ilmastonmuutoksen torjunnassa tarvittavaa hiilensidontapotentiaalia. Onkin alettu puhua hiiliviljelystä, jolla viitataan yhtäältä kasvihuonekaasupäästöjä hillitseviin ja toisaalta hiiltä maaperään varastoiviin viljelytoimenpiteisiin.

Maanviljely nähdään luonnollisena tapana sitoa hiiltä, sillä peltomaita hallitaan jo nyt voimakkaasti erilaisilla toimenpiteillä. Tavoitteena on, että olemassa olevia käytäntöjä muokkaamalla maaperä voitaisiin valjastaa hiilinieluksi sen sijaan, että hiilidioksidin annetaan vapautua maaperästä – kuten tavanomaisilla maatalouskäytännöillä tapahtuu.

Mutta mitä hiiliviljely käytännössä tarkoittaa ja kenen näkökulmasta se on tavoiteltavaa?

Periaatetasolla hiiliviljelyllä tarkoitetaan sitä, että sadon mukana pellolta poistuvan hiilidioksidin osuutta pyritään pienentämään (esimerkiksi minimoimalla maanmuokkausta) ja samalla hiilisyötettä kasvatetaan, joko suosimalla ympärivuotista kasvipeitteisyyttä, tai lisäämällä maahan ulkopuolisia hiilen lähteitä, kuten orgaanisia lannoitteita tai maanparannusaineita.

Luomutuotannossa noudatetaan jo hiilisyötteen kasvattamisen periaatetta hyödyntämällä väkilannoitteiden sijaan viherlannoitusta, lantaa ja muita orgaanisia lannoitteita. Näiden sisältämät, orgaanisessa muodossa olevat, ravinteet vapautuvat ajan kanssa kasvien käyttöön samalla, kun maaperän mikrobit hajottavat orgaanisen aineksen sisältämän hiilen hiilidioksidiksi – joka vapautuu takaisin ilmakehään.

Käytännön tasolla hiilen sitominen maaperään ja peltojen hiilivarastojen kasvattaminen ei siis ole ihan yksinkertaista. Varmuutta siitä, että maahan lisätty hiili pysyy siellä, ei ole. Aktiivisessa muokkauksessa olevilla peltoaloilla hiiltä on vaikea vangita paikoilleen, eikä lannoitustarkoituksessa maahan lisätty hiili yksiselitteisesti kasvata maan hiilivarastoja, vaikka se parantaisikin maan kasvukuntoa.

Hiilinielujen mittaaminen ja todentaminen ei ole laisinkaan yksinkertaista.

Miksi hiilinielujen mittaaminen ja todentaminen on kuitenkin niin tärkeää, vaikka nämä eivät ole itse viljelytyöstä suoriutumisen kannalta oleellisia asioita?

Vastaus on lyhyesti: hiilimarkkinoiden takia. Hiilimarkkinat tarjoavat yhdenlaisen ratkaisun ilmastokriisiin antamalla yrityksille mahdollisuuden hyvittää toiminnastaan aiheutuvia päästöjä. Yritykset voivat hyvittää päästöjään kuitenkin vain, jos jossain päin maailmaa joku tekee toimenpiteen, jonka lasketaan kompensoivan päästöt.

Toisin sanoen, hiiliviljelyssä maanviljelijät, jotka oletettavasti sitovat ilmakehän hiiltä maaperään, voivat myydä aikaansaamansa hiilinielun yrityksille, jotka taas voivat jatkaa hiilidioksidin vapauttamista ilmakehään. Vastavuoroisuuden dynamiikka hiiliviljelijän ja päästöjään kompensoivan suuryrityksen välillä on näillä markkinoilla vähintäänkin mielenkiintoinen.

Haluan kuitenkin korostaa, että hiiliviljelyn edistämisessä ei itsessään ole mitään pahaa, vaan vaara piilee viljelysmaan tuomisessahiilimarkkinoiden piiriin. [tästä voit lukea lisää aiheesta]

Peruutetaanpa hieman taaksepäin ja tehdään lyhyt tilannekatsaus suomalaiseen maatalouteen. Kun Suomessa oli 1990-luvun alussa noin 160 000 maatilaa, niin viime vuonna tiloja oli Luonnonvarakeskuksen tilastojen mukaan hieman yli 42 000 eli neljäsosa siitä, mitä kolmekymmentä vuotta sitten. Maatilojen ja maataloudessa työskentelevien henkilöiden määrä on vähentynyt jatkuvasti ja samalla viljelijöiden keski-ikä on kasvanut. Nykyään maatalousyrittäjän keski-ikä on 54 vuotta, ja kolmannes viljelijöistä on yli 60-vuotiaita (LUKE, 2024).

Maatilojen vähentymisen ohella jäljelle jääneiden maatilojen koko on kasvanut. Tämä tarkoittaa sitä, että yhä harvempi ihminen huolehtii yhä suuremmista maa-aloista ja eläinmääristä sekä kantaa suurempia velkataakkoja ja riskejä. Tilastotiedot ovat samankaltaisia myös muissa Euroopan maissa. Tällaisia tilastoja tarkasteltaessa maatalouden tulevaisuus ei näytä valoisalta.

On siis täysin ymmärrettävää, että maatalouden kannattavuuskriisin keskellä etsitään ratkaisuja viljelijöiden rahallisen toimeentulon lisäämiseksi ja maan kasvukunnon parantamiseksi. Samaan aikaan tilastojen tallentama tilannekuva on rajallinen. Näkymättömiä tilastoissa ovat monimuotoista uudistavaa viljelyä harjoittavat tilat sekä he, jotka haluavat ryhtyä maanviljelijöiksi tai ovat vastikään perustaneet pientilan (Kallio, 2024c). Tämä uusi viljelijäsukupolvi vaikuttaa minusta erityisen kiinnostavalta.

Olen työskennellyt maanviljelijöiden kanssa, jotka ovat hiljattain tehneet sukupolvenvaihdoksen, ottaneet haltuunsa perheensä maatilan ja alkaneet aktiivisesti uudistaa maatalousmaisemaa[1]. Olen myös työskennellyt maanviljelijöiden ja puutarhureiden kanssa, jotka eivät ole perineet sukutilaa, vaan ostaneet pientilan tai jotka viljelevät vuokramailla.

Nämä ovat ihmisiä, jotka ovat opiskelleet viljelyä ja puutarhanhoitoa, muuttaneet maalle ja alkaneet muiden töiden ohella viljelemään — tai tehneet tietoisen uranvaihdoksen.

Kaikkia näitä viljelijöitä yhdistää yksi tekijä. He kaikki tekevät todeksi vahvasti kestävää ruokataloutta[2] eivätkä keskity pelkästään maanviljelykäytäntöjensä muokkaamiseen.

Nämä viljelijät luovat lyhyitä arvoketjuja ja suoria suhteita loppuasiakkaisiin; he vähentävät aktiivisesti riippuvuutta fossiilisista polttoaineista ja muista maatilojen ulkopuolisista resursseista; he jakavat anteliaasti tietämystään ja opettavat ekologista maataloutta seuraaville sukupolville. Tämä on se konteksti, joka kehystää omaa ymmärrystäni hiilen roolista uudistavuuteen pyrkivien maanviljelijöiden elämässä.

Nyt, jos palaamme hetkeksi hiileen niin haluan nostaa esiin kaksi vastavuoroisuuden dynamiikkaa, jotka liittyvät mielestäni oleellisesti hiiliviljelyyn.

Ensimmäinen on se, että hiilen kiertokulku on aina läsnä kasvien kasvuprosesseissa — riippumatta siitä kuinka tietoisia viljelijät näistä prosesseista ovat. Hiiliprosessien ymmärtäminen edesauttaa kuitenkin viljelijöitä tekemään työnsä paremmin. Itse asiassa tutkimusaineistossani kaikki viljelijät soveltavat tietoisesti useita jo edellä mainitsemiani menetelmiä, joiden on todettu edistävän hiilen sitoutumista maaperään.

Kuitenkin näille viljelijöille hiilensidonta on uudistavien viljelytoimien sivutuote, ei niiden ensisijainen tavoite.

Eräs viljelijä pohti: “Herää kysymys, onko tässä [hiiliviljelyn kompensaatiossa] oikeastaan mitään järkeä? Jos ajatellaan maankäyttöä valtakunnallisessa mittakaavassa, on olemassa kustannustehokkaampiakin tapoja vähentää päästöjä ja edistää hiilensidontaa. Jos ajatellaan maatilakokonaisuuden mittakaavassa, hiilensidonnan pitäisi olla järkevän ja kokonaisvaltaisen viljelyjärjestelmän sivutuote. Tässä järjestelmässä pohdittaisiin, mitä viljellään, miten viljellään, missä viljellään ja kenelle viljellään. Äärimmäinen esimerkki hiiliviljelykompensaatiosta voisi olla hiiliviljelyn menetelmien soveltaminen toiminnassa, jossa kasvatetaan turkiseläimille rehua.”

Toinen viljelijä sanoi, että on keskeisempää kiinnittää huomiota maaperän elävyyteen ja kuntoon sekä muihin hyötyihin – kuten parempaan vesihuoltoon ja säänkestävyyteen – kuin ylikorostaa hiilivarastoja. Kolmas viljelijä ilmaisi huolensa siitä, että luonnon monimuotoisuuden edistäminen ja hiilensidonnan optimointi saattavat käytännössä olla ristiriidassa keskenään. Hänen mukaansa hiiliviljelyn ei pitäisi olla tärkeämpi tavoite kuin maatilaekosysteemin monimuotoisuudenlisääminen. Ja koska hiilen mittaaminen edellyttää vakioituja ja valvottuja olosuhteita, pyrkimys lisätä monimuotoisuutta maatiloilla on usein tälle vaatimukselle käytännössä ristiriitainen. 

Toinenhavainto koskee sitä, että hiili on maailmanlaajuinen hyödyke ja poliittinen väline.

Nykyisellään hiilikompensaatiot eli hiilensidonnasta maksetut hyvitykset[3] soveltuvat parhaiten suurille maanomistajille ja erityisesti eläintuotantoon ja nurmen kasvattamiseen keskittyville viljelijöille. Kun hiiliviljelykompensaatiojärjestelmä on perustettu ja toiminnassa —kuten esimerkiksi Australiassa— on hiiliviljelyn hyvitys niin monimutkaista ja byrokraattista, että viljelijät eivät pysty hakemaan hyvityksiä itse vaan tarvitsevat kolmannen osapuolen, joka tekee tämän työn heidän puolestaan.

Nämä välikädet ovat liiketoimintaorganisaatioita, jotka tuottavat voittonsa osana hiiliviljelyn hyvittämisjärjestelmiä. Tällainen järjestelmä sulkee monimuotoista viljelyä harjoittavat pienet ja keskisuuret viljelijät pois hiilimarkkinoilta, sillä heidän tuotantovolyyminsä ja tuotantomallinsa eivät pysty kattamaan järjestelmästä aiheutuvia kustannuksia.

Toinen ongelma jo toiminnassa olevan hiiliviljelyn kompensaatiojärjestelmässä on se, että se on suunniteltu palkitsemaan lisäisyydestä. Tällöin he, jotka viljelevät ”huonossa kunnossa” olevia peltoja ovat paremmassa asemassa hyvityksien saamisen suhteen kuin he, jotka ovat jo onnistuneet kasvattamaan peltojen hiilivarastoja. Toisin sanoen järjestelmää ei ole suunniteltu palkitsemaan niitä, jotka ovat jo niin sanotulla “oikealla tiellä”.

Tänä päivänä uudistavan maatalouden ja hiiliviljelyn äänekkäimmät puolestapuhujat ovat yritykset ja poliittiset toimijat. Kuten äskettäin julkaistu IPES-FOOD raportti toteaa, useista monikansallisista elintarvikealan yrityksistä on tullut uudistavan maatalouden merkittäviä edistäjiä sekä myös suurimpia sijoittajia ja tutkimuksien rahoittajia, näiden joukossa esimerkiksi General Mills, Coca-cola, Nestle, Unilever, Arla Foods, Fazer ja Valio.

On siis aihetta kysyä: Minkä laatuista vastavuoroisuutta nämä yritykset edistävät?

Esimerkiksi luomuviljelijöiden keskuudessa olen törmännyt pohdintaan siitä, miten biosidien käyttö saattaa edelleen jatkua, vaikka puhutaankin uudistavasta viljelystä. He pohtivat, sivuutetaanko uudistavan maatalouden ja hiiliviljelyn edistämispyrkimyksissä luomuliikkeen vuosikymmenien työ luonnonmukaisen ja haitallisista kemikaaleista vapaan viljelyn eteen.

Otan esimerkin Australiasta, missä uudistava maatalous on poliittisten toimenpiteiden keskiössä ja hiiliviljelytoimet liitetty osaksi paikallisia hiilimarkkinoita. Ollessani tutkijavierailulla dharug, djadjawurrung, kuringgai ja palawa -kansojen mailla keskustelin yhden paikallisen viljelijän kanssa, joka kertoi tuntevansa alueen suurimman uudistavaa maataloutta harjoittavan no-till viljelijän — kenen kanssa minunkin hänen mukaansa piti keskustella. Hän kertoi, miten viljelijä suorakylvää ilman maanmuokkausta satoja hehtaareja viljaa. Kun kysyin, miten hän tämän käytännössä tekee, niin vastaus oli, että hän “puhdistaa” ensin pellot Roundupilla. ”Niinhän uudistavat no-till viljelijät toimivat”, hän totesi. 

[OSA 4 — ETNOGRAFIA]

Hiljattain päättyneessä Suomen Akatemian rahoittamassa 3-vuotisessa tutkimushankkeessani seurasin, kuinka erilaiset viljelijät tasapainottelevat maan ja talouden tarpeiden välillä ja kuinka he luovivat maanhoidon, perhe-elämän ja toimeentulon mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien maastoissa.

Aloitin kenttätyöni vuoden 2019 alussa, jolloin kävin erilaisilla yhteisömaatiloilla Ranskassa, Tanskassa ja Norjassa. Viimeisten kuuden vuoden ajan olen tehnyt etnografista tutkimusta^[1] yli 20 monimuotoisella, uudistavaan viljelyyn suuntautuneella maatilalla. Tärkein tutkimusmenetelmäni on ollut osallistuva havainnointi. Tällainen lähestymistapa ohjaa etsiytymään maatilojen arkeen ja viljelijöiden elettyjen kokemuksien äärelle.

Olen tehnyt tutkimusta luomutiloilla ja biodynaamisilla tiloilla, agroekologisilla ja ‘hiilitietoisilla’ tiloilla, permakulttuurisilla tiloilla sekä tiloilla, jotka integroivat laiduneläimiä osaksi tilakokonaisuutta ja soveltavat kokonaisvaltaisen tilanhoidon periaatteita. Tärkeimmät tutkimusvälineeni ovat olleet kynä, vihko ja kännykkä, jolla olen nauhoittanut lukuisia tiloilla käytyjä keskusteluja ja haastatteluja sekä ottanut valokuvia ja videoita.

Olen osallistunut maatilatöihin eri vuodenaikoina. Olen valmistellut peltoaloja ja kasvipenkkejä, kylvänyt siemeniä ja istuttanut taimia, kitkenyt rikkaruohoja ja auttanut sadonkorjuussa. Olen tehnyt siemenlisäystä, ruokkinut eläimiä ja siivonnut navettoja. Olen levittänyt kompostia ja valmistanut lounasta maatilan työntekijöille. Olen ollut mukana jalostusprosesseissa ja kauppakunnostuksessa, pakannut ja jakanut satokasseja, kuljettanut ruokaa ravintoloihin sekä auttanut torimyynneissä.

Olen kaatanut ja pilkkonut puita.

Olen osallistunut eläinten tappamiseen ja teurastamiseen.

Osana kenttätöitäni olen todistanut avioeroja ja uusien suhteiden alkuja. Olen todistanut läheisten sukulaisten kuolemaa ja uusien perheenjäsenten syntymää.

Kenttätöissä vastavuoroisuuden dynamiikat ovat tulleet näkyviksi. Esittelen tässä kolme vastavuoroisuuden dynamiikkaa, jotka olen identifioinut tutkimusaineistostani: ravitseminen, lisääntyminen ja lahjoittaminen. 

Ravinnonhankinta on elämän keskiössä; kaikki elolliset osallistuvat ravinnon tuotantoon ja hankintaan tavalla tai toisella.

Uudistavassa maataloudessa kiinnitetään erityistä huomiota maaperän ravitsemiseen, millä on tutkitusti vaikutuksia sen kuntoon ja elävyyteen. Kun maaperään lisätään ravinteita niin nämä vaikuttavat maaperässä eläviin organismeihin joko suoraan tai epäsuoraan.

Eräs maanhoitaja kuvasi minulle ravitsemista näin: “Se tarkottaa mulle esimerkiksi sitä, että mä ruokin maaperää ja annan kaiken lakastua paikoilleen, en putsaa sitä ja tuon sinne myös lisää puuainesta, jolla mä sitten pystyn ruokkimaan sitä rihmastoa siellä. En halua myöskään turhaan rikkoa sitä verkostoa. Mä tarjoan koteja eri hyönteisille, koko sille hyönteismaailmalle ja en halua (boksittaa) eri tyyppejä sen mukaan, että onko tämä nyt tuhohyönteinen vai onko tämä joku hyötykaveri.”

Biodynamiikassa vastavuoroisuuden suhteet ilmenevät erityisesti kompostin ja preparaattien käytössä: maata ruokitaan, jotta se voisi vuorostaan ruokkia ihmisiä ja muita eläimiä. Kuten eräs viljelijä minulle totesi: “me otamme maalta joka vuosi satoa ja näin heikennämme sitä. Kompostilla ravitsemme maata ja preparaatit auttavat meitä parantamaan maan ja kasvien tasapainoa. Niillä voi myös hoitaa haavoja, joita voimme toimillamme aiheuttaa.”

Sen lisäksi että lehmät tuottavat lantaa kompostiin, ne hyödyntävät biomassan ja muuntavat sen ihmisille käyttökelpoiseksi ravinnoksi. Biodynaamisilla tiloilla eläinten lukumäärä on tiloilla mitoitettu niiden ruokintaan tarvittavaan peltoalaan. Ravinteiden paikallinen kierto on toiminnan ytimessä.

Biodynaamisessa viljelyssä maatila käsitetään organismina. Tällöin ravinnon tuotantoa ajatellaan aina osana maatilan kokonaisuutta. Tähän kokonaisuuteen kuuluvat maaperän lisäksi kasvikunta, eläinkunta ja maatilalla työskentelevät ja sen läheisyydessä asuvat ihmiset sekä asiakkaat eli he, jotka ravitsevat itseään maatilan antimilla.

Yksi vastavuoroisuuden hienoimmista manifestaatioista on yhteiset lounaat, jotka valmistetaan maatilan ruuista. Monilla käymilläni tiloilla oli tapana tehdä ja syödä lounasta porukalla, ja paikalla olivat pääviljelijöiden lisäksi myös vapaaehtoiset työntekijät, tiloilla asuvat ihmiset, edellinen ja mahdollisesti tuleva viljelijäsukupolvi ja välillä myös muistivihkonsa kanssa pyörivät tutkijat. 

[Lisääntyminen]

Viljelyn aloittaminen ja ylläpitäminen on tarkoittanut sitä, että ihmiset ovat alkaneet lisäämään kasveja siemenestä ja muokkaamaan eli jalostamaan niitä omiin tarkoitusperiinsä sopiviksi. Kasvien lisäksi ihmisten vastuu ja valta eläinten ja muiden elollisten lisääntymisestä on

maatalouden historian saatossa kasvanut huomattavasti.

Nykyään maapallon nisäkkäiden biomassasta^⁠2 tuotantoeläimet muodostavat suurimman osan, 62% — ihmisten osuus on 34% ja villieläinten vain noin 4%.

Vaikka samanlaista kaaviota ei ole tarjolla kasvien biomassan hahmottamiseksi, niin tilanne on myös niiden osalta lohduton. Globaalilla tasolla maataloudessa käytettävistä siemenistä noin 70% on yksityisten yritysten omistuksessa ja patenttien takana. Joidenkin viljelykasvien, kuten soijan ja maissin osalta, osuus on yli 90%. Ylikansalliset yritykset kuten Monsanto eli nykyinen Bayer-konserni omistavat oikeuden lisätä ja jalostaa näitä kasveja.

Jalostustyötä ei tehdä kasvien luonnollisissa kasvuympäristöissä, vaan laboratorioissa. 

Ja kuitenkin, jos pohdimme asiaa vastavuoroisuuden kautta, niin millainen dynamiikka vallitsee ihmisten ja heidän maatiloillansa kasvattamien eläinten ja kasvien välillä, jos jollain muulla — kuten monikansallisella yrityksellä — on valta päättää näiden elollisten ominaisuuksista ja lisääntymismahdollisuuksista?

Tai toisin päin: millainen vastavuoroisuuden dynamiikka vallitsee laboratoriotyntekijän ja geenimanipuloitavan kasvin välillä?

Tuotantokeskeisessä maatalouskulttuurissa kasvit ja eläimet ovat tuotteita, joiden lisääntymisen tehokkuus on välttämätöntä. Tällöin keskiössä ei ole lisääntymisen prosessi itsessään, vaan lopputulos: siemen, joka lupaa varman kasvun; eläin, jonka nopea kasvu maksimoi myytävän hyödykkeen.

Olen kuitenkin työskennellyt lukuisilla maatiloilla, joissa lisääntymisen prosesseihin osallistuminen muodostaa oleellisen osan maatilan töistä. Vuorovaikutus eläinten, kasvien, ihmisten ja paikallisen ekologian välillä mahdollistaa lajien muokkautumisen ja sopeutumisen paikallisiin olosuhteisiin.

Muutama vuosi sitten osallistuin luomuseminaariin, jossa oli lisäkseni puhumassa vieras Yhdysvalloista. Hän kertoi uudistavan maatalouden edistämisestä, ja siitä kuinka katse tulisi suunnata maan alle. Tällöin erityistä huomiota tulisi kiinnittää kasvien juuristoon, sillä juuri juuret tekevät töitä maaperässä ja sitovat nystyröillään hiiltä maaperäeliöiden avittamana.

Hän kertoi, että yritykset ovat jo alkaneet tehdä siemenjalostusta kiinnittäen erityistä huomiota kasvien juuristoon ja esitteli uuden hashtagin: #rootsnoshoots.

Muistan pohtineeni: Millaisiin maanalaisiin vastavuoroisuuden suhteisiin ihminen tällaisen geenimanipulaation kautta kajoaa?

[Lahjoittaminen]

Ruoka on ollut markkinoilla myytävä hyödyke vasta hyvin vähän aikaa ihmisen historiassa.

Kaikissa kulttuureissa ruoka on alun alkaen ollut yhteisöjen keskuudessa jaettava ja lahjaksi annettava asia. Tätä periaatetta monet viljelijät tuntuvat edelleen noudattavan. He ruokkivat lähiyhteisöjään pyytämättä heiltä rahaa, ja varustavat vapaaehtoiset satokauden vihanneksilla. Olen myös itse usein lähtenyt tiloilta takakontti täynnä ruokaa — ja huolimatta vaatimuksistani maksaa tuotteista, olen joutunut laittamaan lompakkoni takaisin laukkuun.

Eräs viljelijä kertoi minulle, kuinka hänen tuttavansa oli ottanut mukaan saksanpähkinäpensaan taimia viljelijöiden tapaamiseen, muttei ollut pystynyt myymään niitä, vaan antoi ne lahjaksi: “Eihän lapsiaan voi myydä”, hän oli todennut.

Perimmäinen lahja, joka viljelyssä syntyy, on sato. Puut tarjoavat hedelmiä, pähkinöitä, lämmikettä ja kateainesta; eläimet lantaa, kuitua ja lihaa; kasvit ravintoa, ja kauneutta; maaperä hoivaa, mystiikkaa ja elämän perustan.

Satoa toki myös myydään, sillä ilman rahaa meidän yhteiskunnassamme ei kukaan tule toimeen. Mutta tiloilla harjoitetaan myös paljon rahatalouden ulkopuolelle jäävää vastavuoroisuutta.

Olen havainnut, että lahjoittaminen ulottuu myös maan käyttöön. Jotkut viljelijät lahjoittavat maa-alaansa muiden viljeltäväksi. Tällöin he, jotka eivät omista maata tai joilla ei ole mahdollisuuksia sitä hankkia voivat myös saada toimeentulonsa viljelystä. Vastavuoroisesti he auttavat pääviljelijää maatilan töissä.

[OSA 5 — TIETÄMINEN]

Nyt kun olemme pohtineet erilaisia vastavuoroisuuden dynamiikkoja, niin miten voimme arvioida niiden laatua?

Miten tulkita sitä kuka hyötyy ja kuinka paljon? Miten voi tietää, että tavoitteleeko joku organismi pelkästään omaa etuaan ja samalla vahingossa hyödyttää muita vai onko suhde alun alkaen muodostunut pyyteettömälle toisen auttamiselle?

Miten esimerkiksi määritellä se, varastaako kasvi toiselta ravinteita vai antaako se niitä vapaaehtoisesti? Entä varastammeko me ihmiset kanoilta munia ja lehmiltä maitoa, vai onko kyseessä molempia osapuolia yhtä lailla hyödyttävä suhde? Ja toisaalta: selviäisivätkö kanat ja lehmät ilman ihmisen tarjoamaa ruokaa ja suojaa?

Kun puhumme ihmisten ja muiden lajien välisestä vastavuoroisuudesta niin kohtaamme menetelmällisen haasteen: miten teemme tulkintoja sellaisten osapuolten osalta, jotka eivät osaa puhua ihmisten kieltä?

Tämän kysymyksen esittäminen luonnontieteilijöille on erityisen kiinnostavaa, sillä myös luonnontieteilijät tekevät aineistostaan tulkintoja — aivan kuten yhteiskuntatieteilijätkin.

Lukiessa tieteen taustalla olevien teoriakehyksien historiaa tulee selväksi, että mikään teorioista ei ole tyhjiössä luotu, vaan alan tutkijat ovat tehneet tutkimusta ja tulkintoja suhteessa kulloinkin vallitseviin politiisiin, yhteiskunnallisiin, uskonnollisiin ja taloudellisiin olosuhteisiin. Kun aiemmin luokkataisteluiden maailma muodosti sosio-poliittisen taustan tieteentekemiselle, niin nykypäivän tutkijat tekevät työtään ekologisten ja muiden kriisien maailmassa.

Molempia maailmoja yhdistää kuitenkin sama asia: se, mitä nykyään kutsumme tieteeksi on pääosin valkoihoisten eurooppalaisten miesten tekemää.

Herää kysymys: Miten tutkisimme ja tulkitsisimme vastavuoroisuuden dynamiikkoja, jos tieteentekijöinä olisi ollut naisia, ihonväriltään muita kuin valkoisia ihmisiä, ja alkuperäiskansoista polveutuvia ihmisiä?

[OSA 6 — MAAN TAJU]

[Tämä osio on muokattu versio aiemmasta blogitekstistäni, joka on luettavissa täältä.]

(1) Joidenkin ajattelijoiden mukaan Darwin ei itse määritellyt evoluutiota pelkästään kilpailun ja selviytymiskamppailuiden kautta, vaan hänen työnsä tulkinnat ovat tuottaneet ja vahvistaneet tällaista käsitystä. Tässä tekstissä olen käyttänyt lähteenä Jan Sappin kirjaa “Evolution by Association: A History of Symbiosis”, missä kuvataan Darwinin evoluutioteorian kytkeytymistä Malthusin esittelemiin ajatuksiin.

[1] Käytän käsitettä maisema sen materiaalisessa merkityksessä; käsitän maiseman monilajisten suhteiden materiaalisaationa eli konkreettisena ilmentymänä (Kallio, 2022; Kallio and LaFleur, 2023).

[2] Viittaan tässä yhteydessä vahvasti kestävällä sellaiseen kestävyyden viitekehykseen, jossa ihmisten tarpeet sovitetaan ekologisiin reunaehtoihin osana muiden lajien ja muun elämänverkon tarpeita (ks. esim. Kallio 2022, Houtbeckers & Kallio 2022, Ruuska & Heikkurinen 2019). Käytän käsitettä ruokatalous (vrt. ruokajärjestelmä Lähde et al., 2023) tuodakseni esiin ruokajärjestelmien kytkeytymisen talousjärjestelmiin. 

[3] Hiilensidonnasta viljelijöille maksettavat hyvitykset edellyttävät (hiili)viljelyn kytkemistä osaksi kansainvälisiä hiilimarkkinoita. Hyvityksien edellytyksenä ovat hiilensidonnan todentamisjärjestelmät, joiden legitimiteetin eteen tällä hetkellä työskennellään muiden muassa rahoittamalla ja tuottamalla todentamista edesauttavaa tutkimusta. Aiheesta lisää Untame-podcastissa ja BIOS-podcastissa.