[Tämä teksti on kirja-arvio Anne Lampisen kirjasta City-ihmiset landella. 12 tarinaa maalaisuudesta ja ehtaa faktaa. 2024. Into 143s. Se on julkaistu aiemmin Maaseututukimuksen lehdessä]

Järven vesi kietoo kehoni hellään syleilyyn. Liikkeeni lähettävät aaltoja kohti lahden poukamaa ja lumpeen lehdet hipovat reisiäni. Uintiani säestävät paikkaansa vaihtavat, kohta muuttoaikeissa olevat kurjet, joiden jälkeensä jättämä kirkaisu kaikuu vielä pitkään ylläni.

Olen hiljattain muuttanut perheeni kanssa pieneen, alle 2 000 asukkaan kylään. Lapseni aloittavat toisen vuotensa ei-enää-niin-uusissa kouluissaan; nuorempi lapsi paikallisessa alle sadan oppilaan kyläkoulussa ja vanhempi lähimmän kaupungin yläkoulussa.

Täten tartun Cityihmiset landella -kirjaan innostunein elkein: olenhan maalle kaupungista muuttanut, ja vielä omasta tahdostani. Lampisen kirja raottaa ikkunoita 13 ihmisen ajatuksiin maaseutu- ja kaupunkielä-mästä, tarjoilee otteita citymaalaisuusselvityksistä ja aiheeseen liittyvistä tutkimuksista sekä kehottaa ottamaan kännykän kouraan ja seuraamaan QR-koodeja lukemisen lomassa.

Kirjaa lukiessani alkuinnostukseni muuttuu pettymykseksi. Pettymys ei kuitenkaan johdu kirjoittajan kirjoitustaidoista. Kuten kirjoittaja toivoo, kirja on “helposti luettavaa viihdyttävää tietokirjallisuutta”. Mutta sen sisältämät epäjohdonmukaisuudet, stereotypioiden vahvistaminen ja tarttumapinnan puuttuminen omaan maalaiselämääni sekä mobiililait-teen tuominen sinnikkäästi varjelemaani arjen osa-alueeseen haittaavat lukukokemustani.

Citymaalainen voi olla kuka vain!

Identiteetti, kulutustapa, elintapa, luontosuhde, unelma, trendi! City-maalaisuus on kaikkea tätä ja vielä lisää: Citymaalainen on maaseudulla piipahtava kaupunkilainen, wanna-be-kaupunkilainen, wanna-be-maalainen, kultturelli, lähiruokaintoilija, yrittäjämäinen, yhteisöllisyyttä kaipaava, yksityisyyttä kaipaava. Hän on seniori, keski-ikäinen, juniori, perheellinen, perheetön, seksuaalivähemmistöön kuuluva, sinkku, etä-töitä tekevä, lähitöitä tekevä.

Lampinen taustoittaa, että citymaalaisuusilmiön taustalla on kolmen naisen perustama työryhmä. Kehittämistyötä kunnissa tekevät pyysivät työryhmää tekemään tutkimuksen, jossa selvitettiin, miten kunnat voi-sivat edistää citymaalaisuutta. Citymaalaisuus-käsite haluttiin pitää mah-dollisimman väljänä, jotta mahdollisimman monet voisivat siihen identi-fioitua. “Citymaalaisuudeksi riittää, että haluaa nauttia molempien paik-kojen iloista itselleen sopivalla tavalla”, kirjoittaa Lampinen (s. 33).

Valitettavasti juuri käsitteen inklusiivisuus – eli se, että kuka tahansa voi identifioitua citymaalaiseksi niin halutessaan, ja jopa “maaseutuvierailijoi-takin voi kutsua citymaalaisiksi, jos he itse itsensä sellaisiksi tuntevat” (s. 33) – vaikeuttaa ilmiön ymmärtämistä ja saa minut pohtimaan, onko citymaa-laisuus vain seksikkäämpi termi monipaikkaisuudelle tai turismille.

Maalaisempi kuin maalainen?

Ihmisten tarinoiden ja referoitujen selvitysten kautta maaseutuun ja kau-punkeihin liitetään kirjassa mielikuvia, oletuksia ja ymmärryksiä, jotka vahvistavat kaupunki-maaseutustereotypioita kritiikittömästi – ja mieles-täni tarpeettomasti. Tämä on harmillista, sillä kirjan aihe – sikäli kuin sen itse hahmotan eli ihmisten tasapainottelu kaupunkielämän ja maaseu-tuelämän välillä, kaipuu maalle, mitä ikinä “maalla” kullekin tarkoittaa-kaan, pyrkimys yhteisöllisyyteen ja itsensä toteuttamiseen – on minusta tärkeä.

Vaikka kirjassa viitataan usein maalaisiin ja maaseutuelämään sekä kau-punkilaisiin ja kaupunkielämään, epäselväksi jää, millaista maalaisen tai kaupunkilaisen arki oikeastaan on – onko sekä maalaisuus että kaupun-kilaisuus homogeenistä? Samaan aikaan jossain taustalla tuntuu häilyvän oletus “oikeanlaisesta” maalaisesta ja kaupunkilaisesta, sillä kun Lam-pinen kirjoittaa, että “[citymaalainen] osaa olla käytökseltään maalaisempi kuin maalainen, niin halutessaan” (s. 6) en voi olla pohtimatta, millainen käytös on maalaisempaa kuin maalaisen.

Mielenkiintoinen ristiriita syntyy myös siitä, kuinka citymaalaisesta maa-lautuu selvitysten ja kehittämispyrkimysten kautta kuva ihmisestä, joka haluaa kaiken luopumatta mistään. Citymaalaisen elämää ohjaa hedo-nismi. Citymaalainen maalaa itselleen kuvan ideaalista maaseudusta ja ideaalista kaupungista ja haluaa elää näiden ideaalien mukaisesti. City-maalaisuus on Lampisen mukaan “elämänmuoto, jossa valikoidaan par-haat palat kaupunki- ja maalaiselämästä” (s. 39). Ja kuitenkin: kirjassa esitetyistä tarinoista tihkuu läpi haasteita ja epäröintiä, ja esiin piirtyvät eletyn ja kuvitellun todellisuuden ristiriidat.

Helkalle ei tulisi mieleenkään ostaa ruokiaan kaupungista ja viedä niitä maalle, kun taas Antti toteaa, että samat sämpylät löytyvät niin Citymar-ketista kuin kilometrien päässä olevasta pikkukaupastakin. Pirkon mukaan maalaiset toivottavat uudet ihmiset mielellään tervetulleiksi maalle ja suhtautuvat näihin positiivisella uteliaisuudella, kun taas Helka kertoo kokeneensa totaalista yksinäisyyttä: “Yllätykseksi kylän raitilla tai muuten tavatessani naapureita kukaan ei moikannut.”

Kenen ehdoilla maaseutu kuihtuu ja uudistuu?

Autioituvan maaseudun näkökulmasta on toivottavaa, että ihmiset palaavat takaisin maalle. Monissa pienissä kunnissa mietitään erilaisia vaihtoehtoja sekä uusien pysyvien asukkaiden että kausiasukkaiden hou-kuttelemiseksi. Miten kunnasta saadaan vetovoimainen, kysyy Lampinen ja tarjoaa mielenkiintoisen esimerkin Puumalasta, missä kunta päätti tilata kyselytutkimuksen vapaa-ajan asukkaiden näkökulmasta. Kyselyn tuloksista selviävät kausiasukkaiden toiveet ja tarpeet, esimerkiksi toi-mivat laaja-kaistayhteydet, hyvä tieverkosto ja lääkäripalvelut. Äkkisel-tään ajateltuna nämä vaikuttavat olevan sellaisia asioita, joita myös pai-kalliset asukkaat voisivat arvostaa.

Vakituiseksi asujaksi maalle muuttaneena en malta olla pohtimatta lähi-koulujen tulevaisuutta ja yhä harvenevia bussiyhteyksiä lähimpään kau-punkikeskittymään. Keneltä toiveita ja tarpeita kysytään ja kenen ehdoilla maaseutua kehitetään? Entä jos vetovoimaisuuden sijaan oltaisiin kiin-nostuneita elinvoimaisuudesta, millaisia tutkimustuloksia tällöin saataisiin?

Keskeisenä teemana, johon Lampinen ei ota kantaa mutta joka on läsnä citymaalaisten tarinoissa ja tutkimuksissa, on toimeentulo. Millainen toi-meentulo mahdollistaa sukkuloinnin kaupungin ja maaseudun välillä? Pienestä otoksestaan huolimatta Lampinen onnistuu tuomaan esiin city-maalaisten erilaisia ammatillisia taustoja ja elinkeinoja. Jään kuitenkin pohtimaan otoksen edustavuutta: esiteltyjen tarinoiden ihmisten keski-ikä on 58 vuotta, ja monet ovat eläköityneitä tai hyvin lähellä eläkeikää. Onko citymaalaisuus sittenkin ruuhkavuosien jälkeinen, hyvin koulu-tetun ja toimeen tulevan keskiluokan uusi elämänvaihe?

Ajattelen paikallista maanviljelijää ja lasteni opettajia, rakennusluvan meille myöntäneitä kuntatyöntekijöitä ja lähikauppamme työntekijöitä, kylämme huoltoaseman pitäjiä ja autokorjaajaa, lapseni kouluun kuljet-tavia bussikuskeja ja perjantaipizzan meille tekevää ravintoloitsijaa. Mitä maaseutu näille ihmisille merkitsee? Miltä citymaalaisuus heidän silmis-sään näyttäytyy? Miten citymaalaisuus edistää heidän arkeaan, heidän – meidän – kuntamme elinvoimaisuutta?

Kylämme Facebook-ryhmässä vilahtaa valokuva kierrätyspisteeseen kesän aikana tuoduista roskapusseista ja keräyspisteen tursuavista kar-tonkipakkauksista. Naapurikylässä asuntojen ja vuokrien hinnat ovat karanneet käsistä, eikä paikallisilla ole varaa muuttaa asuinalueensa sisällä, koska helsinkiläiset haluavat kakkoskodin maalta. Kuuntelen vas-tarannan mökiltä kaikuvaa basson tasaista rytmiä ja pohdin, kuinka kau-kana toisistaan voivatkaan olla maalla asuvan ja sinne väliaikaisen nau-tinnon perässä tulevan tarpeet.

Tunnen aamukasteen varpaitteni välissä ja kuulen tuulessa tanssivien haavan- ja vaahteranlehtien eloisan kahinan. Etiäinen syksyä tuoksuu ilmassa. Sirkkakonsertti voimistuu pimenevässä illassa. Paloitellut puun-rungot odottavat kirvestä, kurkut säilömistä, kompostoiva vessa tyhjen-nystä. Kohta paljaaksi itsensä riisuvat puut täyttävät rännit lehdillään, ja kohta käteni ovat kipeänä lumen kolaamisesta. Kohta jossain kaukana laukeaa ase, ja peura kaatuu kuolleena maahan. Kohta on taas kesä.

Kaiken tämän keskellä tiedostan: rakastan maaseutua. Ehkä tämä tunne kytkee minut vahvimmin Cityihmiset landella -kirjaan.