Koko yön kestänyt tuuli oli jättänyt jälkeensä aallot, jotka seurasivat meitä sinnikkäästi aamusta asti. Ne painoivat venettämme sivukeinuun. Tänä aamuna näin ensimmäisen delfiinin. Se pyrähti muutamalla hypyllä veneemme vierestä ja kohtaaminen oli pian ohi. Vähän myöhemmin näin merikilpikonnan kelluvan aaltojen mukana, ja pohdimme minneköhän se oli menossa. Leidi Luova ajatteli että konna varmaan kopsahtaa jossain vaiheessa rantaan ja löytää sieltä partnerin. Ympärillämme ei näkynyt muuta kuin merta. Pikkuhiljaa uskalsin jo alkaa toivoa, että pahoinvointini ei palaisi.
Kävimme läpi matkareittiä ja kävi selväksi, että alkuperäinen suunnitelma klo 12 saapumisesta Palermoon ei toteudu. Olisimme perillä vasta illalla. Vaikka aaltoja oli, niin tuuli heikosti, joten menimme moottorilla lähestulkoon koko matkan; halusimme myös keritä Palermoon illallisaikaan.
Päivä oli kuuma ja vietimme paljon aikaa pelastusveneen päällä lököillen, ottaen valokuvia, tuijotellen merelle ja jutellen. Koin aivan uudenlaisen purjeveneilyn maailman. Olotila, jossa ei ollut jatkuvaa huonoa oloa, jossa ruoka maistui maukkalta, jossa en pelännyt mennä vessaan järjettömän keinunnan takia, ja jossa pystyin vihdoinkin auttamaan tiskien pesussa ja ruuan laitossa. Tunsin itseni voimaantuneeksi, ja hyödylliseksi.
Kun kapteeni kömpi ansaitulle levolle, niin saimme Leidi Luovan kanssa myös enemmän vastuuta veneestä. Väistimme kaksin Aisi-hälytyksen siivittämänä ison konttilaivan (jonka nähdessään poikani olisivat olleet aivan innoissaan). Ilta alkoi näyttää tuloaan ja teimme uusia laskelmia, näytti siltä että olisimme perillä yhdeksän aikaan.
Saimme satamapaikan Yacht club Meditteraneosta. Ohjeet olivat: ketään ei ole henkilökunnasta paikalla, mutta laittakaa vene valkoisen ja harmaan huvijahdin väliin. Pimeässä olisi kiva tihrustaa huvialusten sävyeroja. Tulimme tasaista vauhtia pimeässä kohti Palermon valomerta ja saavuimme satamaan arvioituun aikaan. Kuulin Kapteenin kiroilevan sitoessaan moorin köyttä veneeseen; se oli kuulemma laivoja varten tarkoitettu. Kieltämättä viereiset huvijahdit näyttivät melkeinpä enemmän laivoilta kuin veneiltä.
Ja sitten Kapteeni ilmoitti: nyt on “ankkurioluen” aika!
Kävimme illallistamassa Foro Italicon varrella sijaitsevan ravintolan terassilla. Paikalliset perheet viettivät lauantai-iltaa suurine pöytäseurueineen. Illallisseurueita “viihdytti” (meitä lähinnä huvitutti) hahmo, joka oli sekoitus merirosvoa ja hampaatonta kylähullua. Luonamme kävivät myös vuorotellen ruusunmyyjä sekä nainen lapsi kainalossa pyytämässä rahaa. Pohdin, että Suomessa tämä ei ole kovin yleistä, vaan ainakin toistaiseksi ravintolassa saa istua rauhassa. Tai oikeastaan, toistaiseksi voi välttyä näkyvästä sosiaalisesta eriarvoisuudesta melko pitkälle, vaikkakin Helsingin katukuvaan ovat nykyään asettuneet monet kadunkulmassa istuvat kasvot, jotka harvoin kohtaavat toisen tasavertaisen ihmisen katseen.
Palattuamme takaisin ravintolasta, sataman vieressä olevaan rantabaariin virtasi tasaiseen tahtiin ihmisiä, pariskuntia ykköset päällä. Meri avautui mustana, hiekka kuulsi lamppujen hohteessa, ja siihen oli aseteltu erinäisiä lavoja tyynyineen istuma-alustoiksi. Paikka näytti houkuttelevalta, mutta niin näytti laiturilla odottava veneemmekin.
Nukahdin tyytyväisenä keinumattomaan keulahyttiin kuunnellen yökerhosta kantautuvan bassorytmin tasaista tahtia. Huvikummun aikaisemmin esittämä epäuskoinen huudahdus satamassa veneellänsä asuvalle miehelle, “are you kidding me?!”, kun hän kertoi aidan takana sijaitsevasta yökerhosta ylpeästi, hymyilytti Leidi Luovaa ja Huvikumpua vielä pitkälle seuraavaan päivään.
Galina Kallio 