[Julkaistu 13.2.2019, Biodynaaminen konferenssi Goetheanumissa, Sveitsissä 6.-9.2.2019]
Osallistuin menneenä viikkona biodynaamisen liikkeen vuosittaiseen maatalouden konferenssiin Sveitsissä, Goetheanumissa. Otsikolla “Land and Economy, Agriculture between the land and the world” kulkevan konferenssin teemana oli tänä vuonna talous. Avauspuheenvuorossaan Ueli Hurter totesi, että maatalous tarjoaa erityisen paikan tarkastella taloutta, sillä se tuo maan keskeiseksi osaksi talouden tarkastelua.
Mitä siis voimme oppia taloudesta, kun suuntaamme katseemme maahan?
Tätä kysymystä haluan seuraavaksi pohtia, kun käyn läpi konferenssin sisältöä ja kokemuksiani neljästä päivästä antroposofisen liikkeen keskuksessa Goetheanumissa. Useat konkreettiset toimenpiteet, joita esiteltiin ovat saaneet inspiraationsa Rudolf Steinerin opeista ja antroposofisesta filosofiasta. En tässä tekstissä uppoudu kuitenkaan näihin taustateorioihin, vaan nostan esille muutaman teeman, jotka mielestäni läpileikkasivat monia esityksiä.
Kumppanuus – talous organisoidaan tarpeista ja kyvykkyyksistä käsin.
Eräs vallitseva oletus konferenssin osallistujien kesken oli se, että maaperä on keskeinen ja elintärkeä. Maaperän hyvinvointi tuottaa ihmisille terveellistä ravintoa ja toimii monimuotoiselle eliöstölle kotina. Näistä lähtökohdista tarpeet, jotka tulee huomioida eivät ole pelkästään ihmisten vaan myös eläinten ja eliöiden tarpeet. Maanviljelyn pitää siis ottaa huomioon ne tarpeet, joita maatila ekosysteeminä edellyttää. Samaan aikaan maanviljelyssä tulisi ottaa huomioon sekä viljelijän että kotitalouksien, eli ruokaa syövien ihmisten tarpeet. Tällöin oleellisiksi asioiksi muodostuivat ravitsemukseen, toimeentuloon, yhteisöllisyyteen ja reiluuteen liittyvät asiat.
Monet konkreettiset esimerkit ja ratkaisut, joita näistä lähtökohdista konferenssissa esiteltiin liittyivät kumppanuusmaatalouteen (engl. Community Supported Agriculture, CSA). Muiden muassa Saksassa, Sveitsissä ja Ranskassa toimivat esimerkkinä esitellyt kumppanuusmaatalousmallit toivat esille mielenkiintoisen ja radikaalin tavan lähteä talouden suunnittelussa ja toteuttamisessa tarpeista ja kyvykkyyksistä käsin liikkeelle. Christoph Simpfendörfer kertoi Saksassa toimivasta Reyerhof-kumppanuusmaatilasta, joka pohjaa viljelijöiden ja kotitalouksien yhteisomistukseen. Kotitaloudet maksavat yhteisesti viljelijöille palkan, ja kattavat viljelyyn tarvittavan budjetin. Tätä vasten he saavat ympäri vuoden maatilalla tuotettua ruokaa tarpeidensa mukaan. Maatilalla kehitettiin solidaarisuusmaatalousmalli, jonka puitteissa jokainen kotitalous kattaa budjetista sen osan, jonka pystyy maksukykynsä mukaisesti. Riippumatta maksunsa suuruudesta, kotitalouden jäsenille pyritään tarjoamaan heidän tarpeidensa mukaisesti ruokaa.
Wolfgang Stränz esitteli niin ikään kumppanuusmaatilan Saksassa, jonka perustamisessa hän on ollut mukana (tämä tiettävästi ensimmainen CSA-tila Saksassa on perustettu 1988). Myös Wolfgang painotti solidaarisuus-periaatetta talouden organisoinnissa: jokaisen tulisi voida saada tarpeitansa vastaava määrä ruokaa ja osallistua omaa maksukykyä vastaavalla panoksella budjetin kattamiseen. Tällöin, painotti Wolfgang, ihmiset eivät maksa tuotteesta (hyödykkeestä), vaan he maksavat viljelytyöstä. Ruoasta tulee tällöin ikään kuin lahja, joka ihmisille annetaan, “ylimääräisenä”; ihmiset siis maksavat ensisijaisesti siitä, että ekologinen ja monimuotoinen viljely mahdollistuu. Tällöin keskeiseksi muodostuu ruoan (vastikkeen) ja rahan erottaminen toisistaan. Tämä on radikaali tapa ajatella taloudesta ja toteuttaa sitä: kun rahasta tehdään vastikkeetonta, ja tarpeet tyydyttävistä hyödykkeistä tehdään lahjoja, niin tällöin rahan sijaan muut asiat ohjaavat toimintaa ja ajattelua.
Yksi esimerkki kumppanuudesta tuli Etelä-Koreasta saakka, vuonna 1986 perustetusta Hansalim-kumppanuusmaatalousyhteisöstä. Jennifer Chang esitteli tämän viljelijöiden ja kotitalouksien muodostaman yhteisön, jonka keskiössä on ekologisten viljelymenetelmien tukeminen ja reilu hinnoittelu. Hansalim -yhteisössä hinnat määritellään kysymällä viljelijöiltä mitkä ovat heidän tuotantokustannuksensa sekä minkälainen tuotto heillä pitäisi olla elääkseen. Kotitaloudet osallistuvat näin hintojen määrittelyyn ja kaikki toiminta on läpinäkyvää. Samankaltainen yhteisomistajuuteen ja päätöksentekoon perustuva toimintaperiaate on myös ranskalaisella BioCoop -osuuskunnalla, jonka omistajina on viljelijöitä, tuottajajärjestöjä, vähittäismyyjiä, työntekijöitä ja kotitalouksia. Osuuskunnalla on yli 150 kauppaa ympäri Ranskaa, liikevaihto liikkuu miljoonissa eurossa ja työntekijöitä on n. 5500. Palkat ja hinnat sekä toimintaperiaatteet määrittyvät siis yhteisellä päätöksenteolla ja kunkin tahon tarpeet huomioiden neuvottelemalla.
Kun talous organisoidaan sekä ihmisten että ympäröivän luonnon ja yhteisön tarpeet ja kyvykkyydet huomioiden, kasvu tai raha eivät ohjaa toimintaa. Mutta koska operoimme rahataloudessa, ei rahan merkitystä voi sivuuttaa. Tällöin katse suuntautuu hintaan.
Oikea hinta – hinta määritetään todellisten kustannusten mukaan.
Rudolf Steiner puhuu kolmen laatuisesta rahasta: lainarahasta, käyttörahasta ja lahjarahasta. Tätä oppia on sovellettu muun muassa maanomistukseen liittyvissä kysymyksissä, jotka ovat nousseet keski-Euroopassa yhä useammin keskusteluun. Maatalouden käytössä oleva, käyttöön ottama tai käytöstä hylkäämä maa – ja sen kunto – ovat keskeisiä huolenaiheita. Maan hinta on korkea ja hintakeinottelu on yleistä. Näin ollen maanviljelijöillä on harvoin varaa maksaa markkinahintaa maasta, sillä heillä ei ole mahdollisuuksia työllään tuottaa niin paljon voittoa, että siitä riittäisi elämisen lisäksi velkojen ja korkojen maksuun. Tuotteista saatava hinta ei ole useinkaan riittävä saati kata viljelystä aiheutuvia kustannuksia ja työpanosta.
Konferenssin yksi useimmin esille nostetuista teemoista olikin “oikea hinnoittelu” (true cost accounting), jossa nimensä mukaisesti pyritään laskemaan tuotteille niiden oikea hinta. Tällöin viljelijä tai vastaavasti viljelijäyhteisö esimerkiksi laskee kaikki kustannukset, jotka aiheutuvat viljelytyöstä ja tekevät ne näkyviksi. Tämän jälkeen viljelijät laskevat työpanoksensa ja kuinka paljon (rahaa) tarvitsevat elämiseen ja pohtivat, millainen hinta tuotteelle näiden pohjalta pitäisi asettaa. Hinnan pitäisi siis kattaa työstä aiheutuneet kustannukset ja mahdollistaa viljelijälle kohtuullinen toimeentulo. Myös kotitalouksilta saatetaan kysyä, mikä on heidän mielestä sopiva tuntipalkka viljelijöille, ja yhdessä laskea miten mikäkin tuntipalkka vaikuttaa tuotteen hintaan. Näin siis yhteisesti laskemalla todellinen, tai “oikea” hinta, saadaan määriteltyä.
Hollantilainen Eosta on mennyt jopa niin pitkälle, että he laskevat oikean hinnan lisäksi myös esimerkiksi sen, kuinka paljon luonnonmukaisesti tuotetun tuotteen osalta säästyy vettä tai säilyy ravintoperäistä maata verrattuna tavanomaiseen viljelyyn. Eli todellinen hinta ei tällöin pidä sisällään pelkästään tuotantokustannuksia ja työpanosta, vaan myös säästöt, jotka yhteiskunnalle aiheutuvat kestämättömän maatalouden ulkoisvaikutusten kautta. Yritys on kehittänyt kestävyyskukan, jonka kautta maataloudesta aiheutuvia todellisia kustannuksia ml. ulkoisvaikutukset voi mitata. Toimitusjohtaja Volkert Engelsmanin esittelemä Eosta on vaikuttava esimerkki organisaatiosta, joka laajenemisestaan huolimatta toimii vahvan kestävyydenperiaatteiden mukaisesti eikä tingi näistä voitontavoittelun edessä. Yritys ottaa planetaariset rajat lähtökohdakseen ja pohjaa toimintansa ongelmien ratkaisemiseen, ei niiden aiheuttamiseen. “On tärkeää mennä juurisyihin, eikä vain koettaa parantaa oireita. Jotta näin voi toimia, tulee voitto määritellä uudelleen”, toteaa Volkert.
Voitto vaatii uudelleenmäärittelyä.
Olemme luoneet taloudellisen mallin, joka pohjaa voiton (profit) rahalliseen mittaamiseen. Mutta voimmeko puhua voitosta, jos maaperä ja eliölajit häviävät? kysyy Volkert. Jos yhteiskunta joutuu maksamaan yritysten voiton tuottamisen ulkoisvaikutuksia, voiko tätä sanoa voitoksi (tai positiiviseksi tuotoksi, tulokseksi)? Voitto pitäisi sovittaa ekologisiin ja sosiaalisiin plussiin ja miinuksiin. Tuotanto- ja jakeluketjujen pitäisi tukea regenerativiista maanviljelyä harjoittavia viljelijöitä. Toiminnan pitäisi suuntautua voiton maksimointiin yhteisen hyvän ja luonnon elinvoimaisuuden puolesta. Näin voitto saa aivan toisenlaisen merkityksen ja antaa vahvan kestävyyden mukaiselle toiminnalle ensisijaisuuden.
Loppusanat.
Useamman päivän aikana koettua ja opittua asiaa on vaikea sovittaa yhteen blogikirjoitukseen. Kun luen yllä olevia poimintoja, en voi olla ajattelematta, kuinka järjetöntä on, etteivät edellä esitetyt periaatteet vallitse taloudellisen toimintamme ytimessä: vaikka ne tuntuvat järkeviltä ja oikeilta, ovat ne marginaalisia toimintatapoja. Toivoa antaa kuitenkin se, että maailman laajuisesti 800 ihmistä kokoontuivat jakamaan näitä vaihtoehtoisia toimintatapoja, jotka kasvavissa määrin ottavat tuulta alleen ympäri maailmaa. Inspiroivia esimerkkejä kuultiin myös Zimbabwesta, Intiasta ja Meksikosta.
Loppujen lopuksi monilla osallistujilla tuntui olevan sama viesti: katse maahan mahdollistaa näkemään yhteisiä – inhimillisiä ja ei-inhimillisiä – tarpeita ja tekemään työtä, joka jättää merkityksellisen, elämää edistävän jalanjäljen maailmaan ja ympäröivään yhteisöön.
Galina Kallio 