You can read this blog post in English below

Viime blogitekstissäni kirjoitin monimuotoista, ekologista pienviljelyä harjoittavien viljelijöiden toimeentulosta. Sivuan siinä eläinten[1] osallisuutta joidenkin viljelijöiden toimeentuloon ja maatilaelämään. Havaintojeni mukaan eläimet kytkeytyvät jollain tavalla kaikkien tilojen elämään, joko suoraan tai epäsuoraan: eläimet ovat viljelyssä läsnä välittömästi ja välillisesti, viljelijän tahtomana ja tahtomatta, tukipolitiikan ohjaamina ja siitä välittämättä.

Eläimet voivat olla monella tapaa osana maatilakokonaisuutta, kuten vaikkapa laiduntavat lehmät ja lampaat, munivat kanat ja ankat, rikkoja putsaavat possut ja vuohet. Eläimet voivat olla osa maatilaa ympäröivää ekosysteemiä, kuten kasvimaalle pyrkivät peurat ja jänikset, kotieläimiä syövät ketut ja sudet, sekä muut lähimetsissä asustelevat tarkkailijat ja puutarhojen vierailijat.

Eläimet ovat maatiloilla jatkuvasti läsnä elävinä ja kuolleina, hoivattuina ja tapettuina.

Olen viime aikoina pohtinut erityisesti kuolemaa ja teurastusta sekä näiden oikeutusta osana maatilojen elämää. Vaikka eläinten tappaminen ja kuolema pyritään yleensä pyyhkimään yhteiskunnallisista, poliittisista ja maaseutumaisemista pois (Gustaffson 2023, Kaihovaara 2019, Kallio 2020), maatiloilla elämän ja kuoleman prosessit kietoutuvat toisiinsa — kirjaimellisesti — elimillisesti yhteen.

Yhä uudestaan huomaan pohtivani, miten monella tapaa viljelijöiden toimeentulo on riippuvainen eläinten elämästä ja kuolemasta: elämän ja kuoleman kiertokulusta.

Millainen elämä on hyvä maatilalla tai sen liepeillä asuvan eläimen näkökulmasta? Entä millainen on hyvä kuolema? Voiko kuolema, jonka ajankohdasta päättää viljelijä, olla hyvä? Entä miltä eläimen tappaminen tuntuu, näyttää ja kuulostaa?

Tällaisia kysymyksiä pohdin yhä enenevissä määrin osana etnografista kenttätyötäni monimuotoista pienviljelyä harjoittavilla maatiloilla uudistavan maatalouden kentällä. Kenttätyökokemuksiani kuvaavan blogikirjoituksen lisäksi Metabolismizinessä julkaisemani runo Veri sisälläni ovat olleet yrityksiäni pohtia elämän ja kuoleman kysymyksiä sekä taltioida hetkiä, joissa olen ollut todistamassa eläinten kuolemaa: tappamista ja teurastusta.

Uudistava maatalous tarjoaa erityisen mielenkiintoisen kontekstin tarkastella eläinten roolia osana maatilakokonaisuutta: uudistavassa maataloudessa viljelijän oletetaan pikemminkin luovan uutta elämää kuin tuhoavan sitä.

Tässä kirjoituksessa haluan problematisoida usein mustavalkoista suhtautumista eläinten kuolemaan joko väistämättömänä tai yksiselitteisen pahana, luonnollisena tai epäluonnollisena. Kun vallitseva toimintatapa länsimaista kulutuskulttuuria tukevassa maataloudessa on eläinten tehotuotanto, niin on ymmärrettävää, että myös keskustelu eläinten kohtelusta ja heidän tappamisesta painottuu tehotuotannon kritiikkiin.

Monimuotoisessa, uudistavuuteen pyrkivässä viljelyssä eläinten kuolema ja heidän tappaminen osana maatilaekosysteemiä ei ole kuitenkaan mielestäni typistettävissä yksiselitteisesti eettisesti oikeaan ja väärään. Monet ovatkin kritisoineet universaalin etiikan läpäisemää suhtautumista eläinsuhteisiin, mukaan lukien eläinten tappamiseen. Universaalia etiikkaa edustaa esimerkiksi veganismi, joka aatteena ja toimintaa ohjaavana periaatteena esittää eläinperäisestä — tai oikeammin, eläimiä hyväksikäyttävästä — tuotannosta luopumista niin ruuantuotannossa kuin esimerkiksi vaate- tai kosmetiikkateollisuudessa.

Eläinten massahyväksikäyttöön pohjaavissa tuotantomalleissa monet ihmiset ymmärretävästi ajautuvat pohtiman omaa suhdettaan tällaiseen todellisuuteen. Filosofi ja ekofeministi Val Pluwoodin kirjoittaa mielestäni osuvasti siitä ontologisesta ristiriidasta, minkä ihmiset kohtaavat eläinten ja luonnon hyväksikäytön todellisuudessa:

People aiming to clarify and deepen their experience of contemporary abuse of animals
and nature face an important set of choices in philosophical theory. In particular, they
have to choose whether to opt for theories of animal ethics and ontology that emphasise discontinuity and set human life apart from animals and ecology, or theories that emphasise human continuity with other life forms and situate both human and animal life within an ethically and ecologically conceived universe. (Plumwood 2003)

Omien maatilatöiden kautta olen päässyt näkemään ja kokemaan hyvin erilaisia maatilakokonaisuuksia, joissa eläimet eivät ole ensisijaisesti tuotantoeläimiä, vaan heidän asemansa on paljon moninaisempi. Täällä Australiassa varsinkin, olen huomannut, että ruokaomavaraisuus on monelle pienvieljijälle tärkeää, ja myös luontevaa. Ruokaomavaraisuus korostuu erityisesti näissä äärimmäisissä sääolosuhteissa, joissa monet monimuotoista ja ekologista viljelyä harjoittavat pienviljelijät eri puolilla Ausraliaa joutuvat toimimaan.

Täällä eläinten laidunnus on hyvin tärkeä osa maaperän ravinteikkuuden ja elinvoimaisuuden edistämisessä, mutta myös ravinnon tarjoamisessa ilmasto-olosuhteissa, joissa pelkkään kasvintuotantoon keskittyminen tarvitsisi valtavasti vettä, jota on niukasti saatavilla.

Laidunnuksen lisäksi eläimet tarjoavat lantaa kompostiin ja niistä saa villaa vaatteisiin. Eläimet auttavat joidenkin kasvinsyöjätuholaisten, kuten esimerkiksi etanoiden, hävittämisessä, jolloin vältytään myrkyllisten kemikaalien tai kortilla olevan ihmistyövoiman käytöltä. Eläimet tarjoavat seuraa ja lisäävät ympäristön monimuotoisuutta olemassaolollaan. Eläimet tarjoavat myös monenlaista ravintoa ihmisille — ilman, että heidät täytyy tappaa tai evätä heiltä lajityypillinen käyttäytyminen.

Olen itse työskennellyt maatilalla, jossa lehmät saavat elää eläkepäiviensä loppuun saakka; heidän tärkein tehtävänsä on laiduntaa ja tuottaa arvokasta lantaa kompostia varten. Olen vieraillut maitotilalla, jossa vasikat kulkevat emojensa kanssa 4-5kk saakka, ja emoja lypsetään vain n. puoli vuotta vasan lopetettua maidonjuominen. Emot saavat vanheta ja kuolla tilalla ilman lypsämistä. Olen myös ollut töissä tiloilla, joissa karitsat ja emolehmien poikaset lähetetään teuraaksi puolivuotisina ja käynyt tiloilla, jossa kanat, joiden munimistuotanto laskee vuoden jälkeen lähetetään teuraaksi. Olen ollut monilla muilla tiloilla, joissa on sekä samankaltaisia että erilaisia eläintenpitotapoja kuin äsken kuvaamani. Tärkein oppini on ollut se, että eläinten osa monimuotoisilla pientiloilla on paljon monisyisempi kuin se, mitä keskustelu tehotuotannosta antaa ymmärtää.

Eläinten ja ihmisten yhteiselolla on todella pitkä historia. Osana tätä historian jatkumoa maatalous — myös pelkästään kasvintuotanton keskittyvä maatalous — olisi (ollut) monessa paikkaa hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta ilman eläinten panosta. Esimerkiksi kasvinviljely ilman eläimiä on Australian kuivissa oloissa mahdotonta ilman maatilan ulkopuolelta tuotuja tuotantopanoksia. Maatilan ulkopuoliset tuotantopanokset, kuten lannoitteet ja kasvintuotannossa usein käytetyt katemuovit taas tarkoittavat sitä, että joku muu jossain muualla käyttää resursseja (esim. louhii mineraaleja, käyttää fossiilista energiaa) tuottaakseen lannoitetta kasvinviljelyyn. Jopa kiertotalouden piiristä tullut komposti, joka on tehty kotitalousjätteistä, ei ole ongelmaton vaihtoehto, sillä se sisältää usein muovin palasia ja orgaanisten jätteiden mukana tulleita kemikaaleja ja lääkeainejäämiä — eikä tämäkään komposti ole eläimetön, kun kotitalouksien jätteeksi on päätynyt kalanperkeitä ja syömättömien, tehotuotettujen eläinten osia.

Jollain tavalla koen vahvasti, että olemme kadottaneet yhteytemme muunlajisiin ja muuhun luontoon myös laajemmin. Vaikka länsimainen luonnonsuojelu (conservation) on saavuttanut paljon hyvää monien katoavien alueiden ja lajien suojelussa, niin samaan aikaan luonnonsuojelun taustalla vallitseva ajattelu on eriyttänyt ihmistä muunlajisesta luonnosta (Leopold, Kimmerer). Luonnonsuojelu on tuonut arkeemme ajatuksen “koskemattomasta”, ”vapaasta”, “villistä”, ja “luonnontilaisesta” luonnosta; luonnosta, joka on erillinen ihmisistä. Luonnonsuojelun taustalla, ehkä tiedostamattomastikin, on ajatus siitä, että ihminen ei osaa olla sopusoinnussa luonnon kanssa, elää osana luontoa, vaan eläessään joko tuhoaa tai palvoa ja ihailee luontoa.

Samankaltainen suhtautuminen on mielestäni havaittavissa suhteissamme maatilaeläimiin. Mutta millainen olisi vastavuoroiset suhteet ihmisen ja (muiden) eläinten sekä ihmisen ja (muun) luonnon välillä? Millaisia olisivat harmaasävyiset suhteet mustavalkoisten sijaan? Millaisia olisivat elämän ja kuoleman suhteet paikallisen ekosysteemin ekologisiin rajoihin pohjaavassa elämässä?

[1] Käsittelemme ja problematisoimme eläinten ja ihmisten kategorista erottelua Untame-podcast -jaksossamme Eläimellinen ja inhimillinen tietäminen. Selkeyden vuoksi käytän kuitenkin tässä blogitekstissä sanaa “eläin” viitatakseni muihin eläimiin kuin ihmis-eläimiin.

Australia, chapter 8: Animals and farming

[for references see the Finnish version]

In my last blog post, I wrote about the livelihoods of diverse small-scale farmers and smallholders. I touched upon the involvement of animals in the livelihoods and farm life of some farmers. According to my observations, animals are somehow connected to the life of all farms, either directly or indirectly: animals are present immanently and remotely, intentionally and unintentionally.

Animals can be part of the farm life in various ways, such as grazing cows and sheep, egg-laying chickens and ducks, pigs and goats cleaning weeds. Animals can also be part of the ecosystem surrounding the farm, including deer and rabbits aiming for the vegetable garden, foxes and wolves eating domesticated farm animals, and other observers and visitors from nearby forests coming or passing by the gardens.

Animals are constantly present on farms, both alive and dead, cared for and killed.

Lately, I have been particularly contemplating death and slaughter, as well as their justification as part of farm life. While the killing and death of animals are generally attempted to be erased from societal, political, and rural landscapes (see e.g. Kallio 2020), on farms, the processes of life and death are literally intertwined with each other.

Repeatedly, I find myself pondering in how many ways the livelihood of farmers depends on the life and death of animals: the cycles of life and death.

What kind of life is good from the perspective of an animal living on a farm or in its vicinity? What about a good death? Can a death, decided by the farmer, be considered good? And what does killing an animal feel, look, and sound like?

I increasingly reflect on these questions as part of my ethnographic fieldwork on farms practicing diverse small-scale agriculture in the field of regenerative agriculture. I have tried to capture some of these reflections in this blog post describing my fieldwork experiences, and contemplate moments where I have witnessed killing and slaughtering of farm animals in the poem “Blood Inside Me” published in Finnish in Metabolismizine.

Regenerative agriculture provides a particularly interesting context to examine the role of animals as part of the farm life: in regenerative agriculture, the farmer is expected to create new life rather than destroy it.

In this writing, I want to problematize the often black-and-white approach to animal death as either inevitable or unequivocally evil, natural or unnatural. When the prevailing approach in agriculture supporting Western consumer culture is intensive livestock and animal factory farming, it is understandable that the discussion about the treatment and killing of animals focuses on criticizing industrial animal production and mass slaughtering.

In diverse/mixed small-scale agriculture, the death of animals and their killing as part of the farm ecosystem cannot be simplistically reduced, in my opinion, to ethically right or wrong. Many have criticized the approach of universal ethics in animal relations, including the killing of animals. Veganism, for instance, represents universal ethics, advocating for abandoning animal-based—or more precisely, exploiting animals in—production, not only in food production but also in industries such as clothing or cosmetics.

In production models based on mass exploitation of animals, many people understandably find themselves contemplating their own relationship with such reality. Philosopher and ecofeminist Val Plumwood writes aptly about the ontological contradiction that people face in the reality of the exploitation of animals and nature:

“People aiming to clarify and deepen their experience of contemporary abuse of animals and nature face an important set of choices in philosophical theory. In particular, they have to choose whether to opt for theories of animal ethics and ontology that emphasize discontinuity and set human life apart from animals and ecology, or theories that emphasize human continuity with other life forms and situate both human and animal life within an ethically and ecologically conceived universe.”

Through my own fieldwork on different farms, I have had the opportunity to see and experience very different farm systems where animals are not (always, or even usually) primarily production animals but have a much more diverse role. Especially here in Australia, I have noticed that self-sufficiency is important for many small-scale farmers and forms an essential part of farm life. Self-sufficiency is emphasized, especially in these extreme weather conditions where many small-scale farmers practicing diverse and ecological agriculture across Australia have to operate.

Grazing is very important here for soil fertility and vitality, as well as providing food in climate conditions where focusing solely on vegetable crop production would require a lot of water, which is scarce. In addition to grazing, animals can provide manure for compost, and their wool is used for clothing. Animals (such as birds) help in controlling some plant-eating pests, such as slugs, and hence help avoiding the use of toxic chemicals or scarce human labor. Animals provide companionship and increase the biodiversity of the environment with their presence. Animals also provide various kinds of food and fiber for humans—without the need to kill them or deprive them of their species-specific behavior.

I have worked on a farm where cows get to live out their retirement; their main task is to graze and produce valuable manure for compost. I have visited a dairy farm where calves stay with their mothers until they are 4-5 months old, and mothers are milked only for about half a year after the calf stops drinking milk. Mothers get to age and die on the farm without milking. I have also worked on farms where lambs and calves are sent to slaughter at six months old and visited farms where chickens, whose egg production decreases after a year, are sent to slaughter. I have been to many other farms with both similar and different animal care practices than the ones I just described. My most important lesson has been that the role of animals on diverse small-scale farms is much more complex than what the discussion about factory farming suggests.

The coexistence of animals and humans has a very long history. As part of this continuum, agriculture— even agriculture focusing solely on crop production—would be (or would have been) very difficult in many places without the contribution of animals. For example, crop cultivation without animals is impossible in the dry conditions of Australia without inputs brought from outside the farm. Inputs from outside the farm, such as fertilizers or commonly used plastic sheets (for sheet mulching, or protecting the crops from weeds) mean that someone else somewhere else uses resources (e.g., mines minerals, uses fossil energy) to produce these materials for vegetable and other crop production. Even compost, coming from the circular economy such as household waste, is not a problem-free option as it often contains plastic particles, chemicals and drug residues brought in with organic waste— and even this compost is not without animals when household waste includes fish bones and parts of industrially produced animals.

In some way, I strongly feel that we have lost our connection to other species and the web of life in general. Although Western conservation practice has achieved a lot of good in protecting many disappearing areas and species, at the same time, the prevailing thinking behind conservation has separated humans from other species in nature (e.g. Leopold, Kimmerer). Conservation has introduced the idea of “untouched,” “free,” “wild,” and “natural” nature into our everyday lives; nature that is separate from humans. Behind conservation, perhaps unconsciously, there is the idea that humans cannot live in a balanced relationship with non-human nature, but either destroy or worship and admire it.

A similar attitude, in my opinion, is noticeable in our relationships with farm animals. But what would mutual relationships between humans and (other) animals, as well as between humans and (other) nature, look like? What if instead of black-and-white relationships, we would aim at fifty shades of grey? What if we took local ecosystems and their limits and offerings (c.f. resources) seriously, what would farming and our relationships with animals be like?