[lukuaika 11 min]

Ihan ensin haluan todeta, että rakastan työtäni. Tutkimustyö yliopistomaailmassa on antanut minulle niin paljon enemmän, kuin mitä olisin osannut työelämältä pyytää. Koen myös olleeni äärettömän onnekas, että ajauduin kauppiksesta valmistuessani juuri tutkijan, enkä esimerkiksi konsultin tai PR-henkilön työuralle (vaikka rahataloudellisesti ajateltuna jälkimmäiset olisivat kyllä olleet viisaampi valinta).

Arvostan siis vilpittömästi saamaani (ilmaista!) korkeakoulutusta — erityisesti jatko-opintokoulutusta. Mutta jos totta puhutaan, en oikeastaan kokenut oppineeni juurikaan mitään hyödyllistä Helsingin kauppakorkeakoulun (nyk. Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu) kansainvälisen liiketoiminnan koulutusohjelmassa, jossa opiskelin viisi vuotta. Tämän sanominen ääneen helpottaa ja hävettää, mutta samaan aikaan suututtaa.

On jokseenkin ristiriitaista, etten olisi todennäköisesti kirjoittamassa tätä blogitekstiä ilman kauppatieteiden maisterin ja tohtorin tutkintoja, mutta jos saisin nyt valita toisin, niin en valitsisi opinahjokseni Kauppakorkeakoulua tai koulutusohjelmakseni kansainvälistä liiketoimintaa. Perustutkinto-opintoni eivät opettaneet minulle kriittistä ajattelua, tieteenalojen tai pääkäsitteiden historiallista (merkitys)perimää, dialogitaitoja, analyyttistä otetta, tai vallitsevien yhteiskunnallisten keskusteluiden (poliittisen, taloudellisen, mediamaailman) hahmottamista. Opiskelin näitä kaikkia itsenäisesti, jatko-opintojeni ja väitöskirjan tekemisen myötä.

Näin jälkikäteen ajateltuna nämä edellä mainitut ovat kuitenkin niitä asioita ja taitoja, joita ylemmän korkeakouluopetuksen tulisi mielestäni kyetä tarjoamaan. Kriittisen ajattelun kehittämisen, käsitemaailmojen ja teoriapohjien sekä tutkimusmenetelmäosaamisen kautta yliopistot eroavat vaikkapa ammattikorkeakoulujen opetuksesta, joka on lähtökohtaisesti enemmän ammattiin valmistavaa ja suoraviivaisemmin työelämän taitoihin painottuvaa opetusta. Sen sijaan, muistan opiskeluajoiltani pääosin erilaiset viitekehykset, kuviot nuolineen ja paljon tärkeiltä kuulostavia mutta irrallisiksi jääneitä käsitteitä, kuten ‘born global’ tai ‘SWOT- ja PESTEL-analyysit’.

Muistan täyttäneeni mekaanisesti analyysitaulukkoja koettaen arvailla, millaisia uhkia ja mahdollisuuksia kuvittelemallani firmalla voisi olla. Muistan seinään tuijottavat, puhuvat päät miesten kehoissa, jotka vaihtelivat kalvoja ja vakuuttivat kysynnän ja tarjonnan lakien toimivuudesta.

Muistan sen, että margariini on voin substituutti. Tärkeä tieto, kun pohditaan hinnan vaikutuksia kysyntään ja tarjontaan.

Muistan tylsistymisen, muistan syrjään jättäytymisen, muistan juomalaulut, joita en koskaan kunnolla oppinut — joiden laulaminen silliksessä jäi yhteen kertaan.

Opiskeluni parasta aikaa olivat työharjoittelu Finpron Project Advicory Service:ssä Washington DC:ssä, Erasmus-vaihto Barcelonassa sekä työharjoittelu Madridin suurlähetystössä. Nautin myös suunnattomasti gradun teosta, sillä sain tehdä opinnäytetyöni Metsä-Botnian sellustehdasprojektista. Pääsin käymään Uruguayssa paikan päällä, sellutehtaalla haastattelemassa johtotehtävissä työskenteleviä ja muita työntekijöitä.

Koska osasin espanjaa ja halusin vuolaasti päästä puhumaan sitä paikallisten kanssa, kiertelin myös tehdasalueen ulkopuolella ja pääkaupungissa juttelemassa ihmisille ja kyselemässä heidän näkemyksiään sellutehtaaseen.

Nyt jälkikäteen ajateltuna nämä keskustelut olivat ensimmäinen kosketukseni etnografiseen tutkimusorientaatioon, johon nykyinen tutkimustyöni pohjaa, vaikkei minulla silloisten opintojen myötä ollut lainkaan tietoa tällaisesta orientaatiosta.

Korkeakoulumaailma ei ollut perheeni myötä minulle tuttu. Vanhempani ovat tehneet työuransa yrittäjinä. Elin lapsena yrittäjäperheen arkea: rintamamiestalo, vanhempien pitkät työpäivät, työmatkat, joille minut välillä otettiin mukaan, mikroateriat, kanariansaaret, laman kova kolhaisu, pitkä taival uuteen nousuun.

En osaa sanoa miksi, mutta yliopistoon pyrkiminen oli minulle itsestäänselvää jo lukioon mennessäni; en koskaan ajatellut kohdalleni (enkä totta puhuen ole ajatellut lastenikaan kohdalle) muunlaista opintopolkua. Myös mieheni on korkeasti koulutettu.

Lapsemme ovat kasvaneet perheessä, jossa luetaan lehtiä ja kirjoja, keskustellaan ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista, jutellaan eri alojen tutkimuksista, ja katsotaan tiedeohjelmia. Kuitenkin, yläkoulun ensimmäisen eli 7-luokan lopetteleva lapseni ilmoitti minulle hiljattain, ettei aio mennä lukioon.

Ensimmäinen kehossani vaeltava ajatus oli “et voi olla menemättä lukioon: ethän voi sitten pyrkiä yliopistoon!”, mutta pakotin itseni kysymään: miksi et halua mennä lukioon? Kun kuuntelin hänen perusteluaan sain itseni kiinni ristiriitaisen tunnevyöryn pauloista.

En voisi järjestää lapselleni ylioppilasjuhlia!

Minä: “Lukio oli mulle tosi kivaa ja mieleenpainuvaa aikaa.”
Lapsi: “Kyllä amiksessakin voi olla kivaa.”

Hän ei tulisi viettämään aikaa yliopiston kirjastossa, etsimään itseään lukemalla jonkin tutkimusalan kirjallisuutta. En voisi auttaa häntä opinnoissa! En voisi syventyä keskustelemaan hänen kanssaan aiheesta, jota hän opiskelisi — aiheesta, josta itsekin voisin oppia lisää.

Minä: “Voit oppia paljon uutta ja mielenkiintoista, voit mennä lukiosta yliopistoon ja syventyä sellaiseen mitä olet itse valinnut opiskelevasi, mikä sua oikeasti kiinnostaa.”
Lapsi: “Amiksessakin voi opiskella sitä, mikä kiinnostaa.

Hän ei ymmärtäisi sitä maailmaa, jossa elän! Hän menettää mahdollisuuden korkeakoulutukseen!

Minä: “Onneksi sun ei tartte vielä päättää tätä asiaa.”
Lapsi: “Mä päätin jo. Sä et voi pakottaa mua menemään lukioon.”

Ennen kuin kerron, miksi lapseni ei halua mennä lukioon, haluan pysäyttää tekstin hetkeksi ajatusketjuihini, jotka lähtivät liikkeelle vastatessani lapselle:

— En niin, se on totta. Sun pitää itse voida päättää, ja mennä opiskelemaan sitä, mikä kiinnostaa.

[Ajatusketju 1: turhautuminen]

Olen raportoinut viime aikaisesta tutkimuksestani blogissani pitkin viime syksyä, talvea ja kevättä. Siitä, mistä en ole raportoinut, voi ehkä lukea rivien välistä: kenttätyöni monimuotoisen (pien)viljelyn parissa ovat muokanneet ajatteluani, taitojani ja toimintaani enemmän, kuin koko opiskeluaikani. Tässä toteamuksessa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä.

Kyllähän tekemämme (palkka)työ — oli se minkä alan tahansa, uskaltaisin väittää — muokkaa meitä ihmisinä sen lisäksi, että saamme uutta ajateltavaa ja kokemuksia, sekä mahdollisesti opimme uusia taitoja. “Uudella” en tässä yhteydessä viittaa ‘mielekkääseen’ tai ‘tavoiteltavaan’, vaan yksinkertaisesti uusiin kokemuksiin, jotka voivat syntyä myös toiminnassa, joka ei sinänsä ole uutta.

Kenttätyöni ovat sikäli kuitenkin yllättäneet minut, että olen alkanut kyseenalaistaa saamaani koulutusta. Paradoksaalisesti: en olisi tekemässä etnografista tutkimusta ilman koulutustani, mutta samaan aikaan en voi olla pohtimatta, palvelisinko yhteiskuntaa paremmin tekemällä jotain enemmän konkreettista kestävän tulevaisuuden eteen. Jatkuva asioista puhuminen, seminaareissa ja konferensseissa istuminen, tai tutkimusartikkeleiden tuottaminen eivät tunnu enää merkityksellisiltä tavoilta “parantaa maailmaa” (hassua, että maailman parantamisella ja oluttuopin tai viinilasin äärellä puhumisella on niin syvä yhteys).

Sen sijaan, käsien laittaminen multaan, kasvien ja eläinten hoitaminen, muiden kanssa yhdessä paikallisten ruokatalouksien mahdollistaminen ja ylläpitäminen, aito läsnäolo omassa ja lasten elämässä, vuodenaikojen kulkuun heittäytyminen, paikkaan tutustuminen ja sinne juurtuminen tuntuvat entistä merkityksellisimmiltä.

Kun katson kotitoimistohuoneeni ikkunasta ulos kukkiviin omenapuihin ja kesken jääneisiin kohopenkkeihin, niin tietokoneen ruutuun tuijottaminen tuntuu absurdilta. Kehoni huutaa ulos kasvimaalle, kun palkkatyöni kuiskaa “lisää Jufo-julkaisuja”.

[Ajatusketju 2: havahtuminen]

Katselen näppäimistölleni eksynyttä muurahaista, joka pyörii kuin labyrintissä, löytämättä ulospääsyä. Pysyttelen sinnikkäästi ruudun äärellä, kun timpurit työstävät vintistämme asuintilaa. Olemme peruskorjanneet ja remontoineet vanhaa taloamme useamman vuoden ajan ja tällä välin olen tutustunut paikallisiin remonttimiehiin, kirvesmiehiin, sähkäreihin, putkimiehiin, muurareihin, puuseppiin ja nuohoojiin.

Olen käynyt lukuisia keskusteluita sekä vanhemman että uudemman polven käsillä tekevien kanssa. Mitä enemmän olen asioinut näiden ammattimiesten kanssa (kaikki paitsi yksi ovat olleet miehiä), sitä enemmän olen alkanut kaivata omaavani itsekin kädentaitoja.

Toki olen remontin ohella opiskellut itsenäisesti maalaamista ja savirappaamista, työnjohtoa ja suunnittelua, ikkunoiden kunnostusta ja kaakeleiden asennusta. Olen myös ajan saatossa huomannut, että hyvistä ja luotettavista ammattimiehistä on suuri pula. Olemme olleet onnekkaita, että kylällä ja lähiseuduilla on niin laaja ammattikunta.

Positiiviseksi yllätyksekseni, ja toisin kuin eräs “citymaalainen” toteaa Cityihmiset landella -kirjassa, en ole huomannut syrjintää tai ennakkoluuloja paikallisten “maalaisten” tiimoilta. Päin vastoin: olen huomannut vastakkainasettelun kumpuavan kaupunkiympäristöstäni, ennakkoluulojen nousevan lähinnä korkeasti koulutettujen piiristä. Täällä maalla urbaanin punaviherkuplan puhkeaminen on ollut vapauttavaa.

[Ajatusketju 3: autiosaari]

Muistan, kun pienenä kysyimme toisiltamme, mitä ottaisit mukaan autiosaarelle, jos saisit valita yhden, kolme tai viisi asiaa. Kun esitin kysymyksen itselleni jokin aikaa sitten hieman muokattuna (kenet/millaisen porukan ottaisin mukaan autiosaarelle, jos asukasmäärä olisi rajattu?) niin vastaukseni yllätti minut: ottaisin mukaan perheeni lisäksi (perheeseeni tässä kuvitelmassa kuuluu ydinperheen lisäksi vanhemmat ja appivanhemmat, sisarukset ja kaikki muut autiolle saarelle avoimin mielin lähtevät sukulaiset) viljelijät ja duunarit, en akateemisia kollegoitani (emoji: “apina pitää käsiä silmillään”).

Sen lisäksi, että tuntuu, että olen saanut tarpeeksi puhumisesta, analysoimisesta ja (hyvät kollegat, anteeksi jo etukäteen) tiedolla pätemisestä, oivalsin jotain todella tärkeää: korkeakoulutuksellani en selviäisi montaa päivää autiolla saarella. Sen sijaan viljelijät toisivat mukanaan siemeniä ja viljelyosaamista; duunarit rakentaisivat asuinsijat ja muuraisivat niihin varaavat takat. Viljelijöiden ja duunareiden kanssa jututkaan eivät olisi kehnoimmasta päästä (nimim. Kokemusta on).

Vaikka ajatusleikki autiosaaresta on kirjaimellisesti leikki, mielikuvitelma (ei ole ehkä ole oikea sana, mutta tuntuu oikealta tähän kohtaan), jonka toteutuminen on hyvin epätodennäiköistä, autiosaari on minulle metafora ekologisten kriisien edellyttämille sopeutumistarpeille. Autiosaari on paikka, jossa tulevaisuudessa elämme; paikka, jossa tarvitsemme taitoja sopeutua kuumenevaan ja epävakaampaan ilmastoon, katoaviin luonnonvaroihin ja luontokatoon, ilmastopakolaisuuteen ja pakoon sotien tieltä.

[Ajatusketju 4: dialogi]

“Galina, miten ajattelet nykyisen kehityksen vaikuttavan yliopistojen ja tieteen asemaan ja arvostukseen yhteiskunnassa?”, eräs tutkimusjohtaja kysyi minulta tutkimusryhmämme hiljattaisessa tapaamisessa. Olimme aiemmin saaneet “tiedonannon” OKMn (Opetus- ja kulttuuriministeriön) uuden rahoitusmallin vaikutuksesta Helsingin yliopiston (HY) rahoitustilanteeseen ja sen myötä opetukseen. Viesti ei ollut mieltä kohottava.

Koetin parhaani mukaan pysyä kärryillä. Ymmärsin, että julkista rahaa jaetaan yliopistojen kesken periaatteella “toisen menestys on toiselta pois”. Rahaa on siis jaettavaksi tietynsuuruinen kokonaispotti, josta yliopistot kilpailevat keskenään uuden rahoitusmallin mittareiden mukaisesti. Uudessa mallissa painottuu valmistuneiden opiskelijoiden määrä. Mieleeni juolahtaa Aalto-yliopiston ensimmäisen rehtorin toteamus Aino-lehden haastattelussa reilu kymmenen vuotta sitten: “Aalto-yliopiston tehtävänä on tuottaa opiskelijoita työelämän tarpeisiin.”

Aalto taisi oli selvästi aikaansa edellä.

Pysyäkseen mukana nykymuotoisessa rahanjaossa HY:n tulisi nostaa opiskelijamääriään huomattavasti. Tulkitsen, että taustalla on ääneen sanomaton ajatus siitä, että opiskelijamäärien nostosta seuraa (väistämättä) enemmän valmistuneita. Yliopistomaailmassa puhutaan tuottavuuden lisäämisestä. Tämä kieli on minulle tuttua. Lähestytään kovaa vauhtia entisen opinahjoni, kauppiksen, ydinkäsitteitä.

HY on rahanjakokisassa jäljessä, sillä se ei lähtenyt alunalkaen mukaan opetusmäärien nostamiseen. Kuulemani mukaan perusteena oli se, että tällöin myös opetusresurssien tulisi kasvaa. Nyt puhutaan rahoitusmallin voittajista ja häviäjistä, eikä HY:n sijoitus ole todellakaan kärkijoukoissa.

Olen ollut jo pidemmän aikaa huolissani siitä, miten yliopistojen rahoituspohja määrittelee yhä vahvemmin tutkimuksen sisältöjä. Julkinen rahoitus on vähentynyt ja tutkijat ovat yhä enemmän riippuvaisia esimerkiksi yritysrahoituksesta. Yliopistoissa työskenteleviä tutkijoita lähes kannustetaan tekemään “yritysyhteistyötä.”

Yritysyhteistyössä ei mielestäni ole itsessään mitään väärää; myös muut tärkeät tutkimuksen rahoittajat, kuten Suomen Akatemia, ministeriöt ja säätiöt määrittelevät rahoitushakukutsuissaan tärkeiksi identifioimiaan teemoja, jotka väistämättä ohjaavat tutkimuksen tekoa kohti erilaisia —poliittisia, taloudellisia, ekologisia, sosiaalisia, kulttuurisia, uskonnollisia— päämääriä.

Tutkimusrahoituksen ollessa erittäin kilpailtua, yritysrahoituksella on kuitenkin yhä merkittävämpi rooli yliopistojen toiminnassa. Itselleni tämä näyttäytyi konkreettisesti rekrytointiprosessin myötä, mistä kirjoitin Niin & Näin lehteen otsikolla Akateemisen työn rekrytointiprosessi kasvutalouden peilinä (artikkelin saa minulta pyytämällä).

Kilpailtu ilmapiiri on kokemukseni mukaan monelle tutkijalle hyvin raskas. Oman urapolkunsa varmistamiseksi tutkijat joutuvat tuottamaan julkaisuja tietyissä journaaleissa (Jufo-julkaisujen painoarvo rekrytointiprosesseissa on myös rahoitusmallin ohjauksen tulos).

Olen väitöskirja-aikana pohtinut kilpailullisuutta ja sen vaikutusta tutkijuuteen(i) otsikolla Katse maassa – tutkijatohtorin orientaatiota etsimässä emeritus-professori Keijo Räsäsen toimittamassa teoksessa Tutkija toimii toisin — Esseitä akateemisesta työstä ja sen vaihtoehdoista. Lisäksi, olemme kollegani kanssa kirjoittaneet tutkimusartikkelin Academic knowledge production: Framework of Practical Activity in the Context of Transformative Food Studies, jossa peräänkuulutamme tutkijoilta refleksiivisyyttä tiedontuotannon prosesseista.

Mutta onko ajatteluun — eli siihen, johon yliopistojen tulisi meitä kouluttaa — oikeasti (enää) aikaa?

Törmäämme vastaanoton aulassa, missä mehiläiset loistavat poissaolollaan
Minut on määrätty lomalle sairastamaan
Minäkin sain lomaa, sairaaksi on tehnyt tämä työ
Pitäisi levätä
Mutta kun on niin paljon hommaa
Kasat kasvavat
Hukun niihin
Uupumustaistelussa ei ole voittajia

Keskustelumme tutkimusjohtajan kanssa tuntuu tärkeältä. Kirjoittaessani tätä tekstiä, lähestyn häntä jälkikäteen sähköpostitse. Kerron kirjoittavani blogia, jossa pohdin korkeakoulutusta meidän keskustelun inspiroimana ja pyydän häntä muistelemaan kanssani kysymystä, joka sai hänet avaamaan aiheesta keskustelun kanssani. Hän kirjoittaa vastauksen, jossa pohtii omia ponneitaan aloittaa aiheesta keskustelu (juuri minun!) kanssani. Tämä kohta hänen vastauksessaan kolahtaa:

“Myös HY:ssa monet opettajat ovat työuupumuksen partaalla, mutta heille järjestelmän viesti on: opiskelijamääriä pitää nostaa 50%:lla koska yliopistojen tulosmittaus niin vaatii. Tuleeko lisää opetusresursseja, ei. Tuleeko auttavia käsiä hallinnon hoitamiseen, ei. Tuleeko lisää palkkaa, ei.

Paraneeko opetus, ei. Ovatko opiskelijat tyytyväisempiä, ei.

Tutkijoita kannustetaan keskittymään artikkeleiden tuottamiseen, niitä lukevat toiset tutkijat, joiden pääasiallinen työ on tuottaa lisää artikkeleita. Lukevatko he toistensa kirjoittamia artikkeleita? [E]hkä, yleensä ei.” (sähköpostikirjeenvaihto 30.5.2024)

Ehkä, yleensä ei. En voisi olla enemmän samaa mieltä johtajan kanssa.

Jaan huolen siitä, että (meillä) tutkijoilla ei tunnu olevan aikaa aidosti paneutua toisten tutkijoiden tuottamiin tutkimusartikkeleihin. Ajankäyttöön ja tutkimusartikkeleiden julkaisuprosesseihin liittyen, olen viime aikoina ollut erityisen huolissani tutkimuksen integriteetistä, mikä nojaa ensisijaisesti vertaisarvioituihin julkaisuihin.

Viimeisten muutaman vuoden aikana olen huomannut suuren muutoksen tässä keskeisessä tutkimuksen uskottavuutta ylläpitävässä käytänteessä: sekä vertaisarviointiin lähetettävien artikkelikäsikirjoitusten että itse vertaisarviointien laatu on heikentynyt alallani huomattavasti.

Vertaisarviointi on vapaaehtoistyötä, eikä siitä palkita. Vertaisarviointi vie kuitenkin aina jonkin verran aikaa, jos sen tekee perusteellisesti (riippuen käsikirjoituksen tasosta, saatan itse käyttää vertaisarviointiin lähes kokonaisen työpäivän). Vertaisarviointien tekeminen ei kuitenkaan tuo työpaikkoja tai tunnustuksia: sitä ei mitata yliopistojen rahoitusmallissa.

Miksi kukaan jo valmiiksi uupunut tutkija edes haluaisi nykypäivänä enää tehdä vertaisarviointoja (tehtyyn tutkimukseen perusteellisesti paneutuen)?

***

Palataan hetkeen, jossa lapseni ilmoittaa minulle, ettei halua mennä lukioon, vaan amikseen. Hänen perustelunsa on se, että lukiossa pitää tehdä niin paljon töitä opiskelujen eteen ja opiskella pääosin sellaisia asioita, jotka eivät häntä kiinnosta.

Ajatusketjujeni kautta tunnistan asian, joka minua tässä perustelussa oleellisesti vaivaa. En kuitenkaan tunnista sitä ajoissa, jotta voisin sen sanoittaa keskustelumme hetkessä.

Minua ei häiritse se, että lapseni ei halua mennä lukioon (ja sitä kautta menettää luonnollisen jatkumon korkeakoulutukseen), vaan se, miten lapseni perustelee asiaa. Työn tekeminen asioiden eteen — tässä tapauksessa oppimisen — on asia, joka on iskostunut minuun jo pienestä saakka.

Olen kasvanut siihen, että joudun tekemään asioiden eteen oikeasti töitä ja nyt koen, että lapseni haluaa mennä sieltä, missä hän kokee aidan olevan matalin. Kyse ei siis ole siitä, mitä hän todellisuudessa sydämessään haluaa tai ei halua tehdä, vaan siitä, mikä nykyhetkessä tuntuu helpoimmalta vaihtoehdolta.

Helppouden tavoittelun ilmapiiri ei ole tämän blogitekstin aihe (vaikka ansaitsisikin oman pohdintansa, joka väistämättä omassa ajatuskulussani nivoutuu kännykän käyttöön ja helikopterivanhemmuuteen), joten en aio mennä tässä aiheeseen sen syvemmälle.

Haluan kuitenkin vielä palata kysymykseen, amis vai lukio?

Jos totta puhutaan, minulla ei yllätyksekseni ole asiasta enää selkeää mielipidettä (eikä lapseni minulta edes mielipidettäni kysynyt). Lapseni (ja mieheni blogitekstistä antaman palautteen) myötä oivallan kuitenkin kaksi keskeistä asiaa siitä, miksi kysymys herättää itsessäni niin suurta levottomuutta.

Ensimmäinen on se, että lukio näyttäytyy minulle porttina yliopistomaailmaan, jota rakastan, mutta olen alkanut kyseenalaistaa kasvavissa määrin.

Jos tieteentekeminen ja korkeakoulujen opetus on alistettu kasvutaloudelle ja samaan aikaan maailma

palaa,

tulvii,

myrskyää,

kuivuu

ja sotii

jatkuvan talouskasvun tavoittelun myötä, niin voinko enää vilpittömästi uskoa yliopisto-opetuksen palvelevan sellaisen maailman rakentamista, jossa toivoisin lapseni elävän?

Toinen on se, että valinta ammattikoulutuksen ja lukion välillä on pohjimmiltaan luokkakysymys.

Ja syvällä minussa elää maatyöläinen.