Tänään oli se päivä, kun Kapteeni vei meidät Etnalle. Leidi Luova pääsi näyttämään ajotaitojaan (ja myöhemmin myös kehittyneitä tööttäystaitojaan), ja Huvikumpu koitti parhaansa mukaan käyttää dialogitaitojaan Kapteenin navigaattorin ymmärtämiseksi. Seurasimme letkassa turistibussia lähes tulivuoren huipun kupeeseen, mistä jatkoimme köysiradalla seuraavalle etapille, josta lähti kuljetus minibussijeepillä (tämä ei varmasti ole virallinen nimitys kyseiselle ajoneuvolle, mutta Huvikummun mielestä ajokki oli isompi kuin jeeppi ja katu-uskottavampi kuin pelkkä minibussi) huipulla sijaitsevien kraatereiden luokse.
Lähdimme kulkemaan epämääräisessä ryhmässä oppaan perässä. Opas näytti meille viimeksi laavaa syösseet kraaterit, kertoi yksityiskohtia laavan luonteesta ja koostumuksesta, ja kierrätti ryhmän lämpiman laavan luokse. Edellinen purkaus, joka oli ollut hyvin pieni verrattuna vuoden 2002 purkaukseen, jolloin tulivuori oli syössyt sisältään 90 tonnia kuumaa laavaa, oli tapahtunut kuluvan vuoden toukokuussa. Otin käsiini punaista kivea (joka muuttuisi ajan saatossa mustaksi) höyryävästä kuopasta. Huvikumpu oli mykistynyt. Vaeltelimme kraaterin läheisyydessä, koskettelimme mustaa kivimassaa, ja katselimme kuinka pilvet lipuivat ylitsemme. Sieltä täältä nousi höyryä, ja maisema huokui niin paljon alkukantaista voimaa, että sitä on sanoin vaikea kuvata.
“Kyllä jos tänne asti tulee, niin onhan se käytävä Etnalla”, olivan Kapteenin sanat kuuluneet useammin kuin kerran. Ja oikeassahan hän oli. Kokemus oli hieno jakaa purjehdustiimimme kanssa.
Giuseppe (hyvin englantia puhuva paikallinen autonvuokraajamme) oli suositellut meille käydä ehdottomasti Taorminassa: “If you come to Riposto, you must visit Taormina. I say this to everyone.” Hän jopa tarjoutui itse tulemaan henkilökohtaiseksi oppaaksemme, mutta Leidi Luovalla ja Huvikummulla oli toisenlainen visio. Etsisimme kivan kahvilan wifi-yhteydellä, jossa Huvikumpu pääsisi kirjoittamaan blogia ja Leidi Luova piirtelemään leikekirjaansa. Kapteeni jäi veneelle korjaamaan valoa, jonka hän huomasi loistavan poissaolollaan keskellä toissaöistä myrskyä. Ajoimme siis salamoita kohti ankkurivalo päällä. Tosin parempi sekin, kuin pimeä vene keskellä Välimeren myrskyä.
Vaikka en ajatellut käyttää sen enempää tilaa italialaisten ajotapojen kuvailuun, minun on vaikea olla mainitsematta Huvikummun ja Leidi Luovan autoseikkailua Ripostosta Taorminaan. Mainitsen tässä stubbilaisittain kolme asiaa. Ensiksi, EU rahoitus voisi olla ihan tarpeellinen teiden kunnostustöihin. Varsinkin 2-kaistaisella moottoritiellä, jossa kaistaleveys on juuri rekan kokoinen, ja valaistus luo enemmin tunnelmaa kuin turvallisuudentuntoa, voisi harkita muutamaa parannustoimenpidettä. Toiseksi, ne nopeusrajoitukset. Jos rekan perässä on vasemalla puolella 70 lätkä ja oikealla puolella 80 lätkä, niin ei kannata kuvitella että rekka ajaisi moottoritiellä vähempää kuin 110km/h. Ei myöskään kannata ihmetellä jos edessä ajavan rekan perävaunu heittelehtii kahden kaistan väliä, muistuttaen poikieni peräkärryllisiä rekkoja enemmän kuin todellista, moottoritiellä satasta painelevaa kuorma-autoa. Kolmanneksi, jos ajaa Italiassa, on hyvä opetella töötin oikeaoppinen käyttö; älä tööttää siksi, että toinen auto jotenkin rikkoisi liikennesääntöjä, vaan siksi, että sinä haluat tehdä niin.
Taormina ihastutti ja kummastutti. Leidi Luovan ja Huvikummun havaintoja jo yli kahdensadan vuoden ajan turistiperinteet omaavasta, korkealla kielekkeellä sijaitsevasta pittoreskista kylästä: kävelykadut ovat luksusliikkeiden näyteikkunoiden reunustamia (syyssesongin hitti on turkistupsujen lisääminen hihansuihin, kauluksiin, käsilaukkuihin sun muihin asusteisiin), turistimassat vaeltavat kävelykaduilla niin että pysähtyminen hetkeen tai oikeastaan edes paikalleen kadulle on lähes mahdotonta, kauniita yksityiskohtia parvekkeiden kaiteista katukivetyksiin on todella paljon, ja uniikkia ravintolaa tuntuu olevan turha etsiä (tosin me satuimme luultavasti löytämään kaupungin ainoan salaisen keitaan, jossa veitimme upean seesteisen puolitoistatuntisen granaattiomenoiden ja sitrushedelmien, yrttien ja kukkien ympäröimänä henkilökunnan tuodessa meille pyytämättä(!) pieniä alkupaloja naposteltaviksi).
Palatessamme takaisin satamaan lähdimme saman tien illalliselle Kapteenin kanssa. Huvikumpu ja Leidi Luova saivat kuulla läksytyksen siitä, kuinka olivat jättäneet Kapteenin heitteille, lähes nälkäkuoleman partaalle. Itse asiassa Kapteenin närkästys oli myös laajempi naissukupuoleen liittyvä kokemus siitä, kuinka Kapteeni on aikaisemmin jätetty lähes merihätään hänen ollessaan toimittamassa urotekoja aamuyöstä merellä naisten nukkuessa lämpimässä sisällä. Kapteeni kuitenkin tyyntyi nopeasti ja illallinen sujui oikein rattoisissa tunnelmissa.
Huomenna matkamme jatkuisi viimeiselle legille: aloitamme kahden vuorokauden purjehduksen kohti Kreikkaa.
Galina Kallio 