Viimeinen legimme, eli matkaosuus, on tähän asti tehdyistä osuuksista pisin, noin 300 nm (nautic miles). Olemme tulleet tätä osuutta nyt kaksi vuorokautta, ja arvioitu saapumisaikamme Lefkasiin on iltapäivällä. Aika on edessä päin pidempi, kuin takana päin; kun Kreikan saaristo tuli tänä aamuna esiin, niin yli vuorokauden kestänyt avomeripurjehdus tuntui enää vain lyhyeltä hetkeltä. Nyt katselemme ihastellen lukuisia horisontissa näkyviä purjeita ja saarien muotoja, analysoimme kasvillisuuden koostumusta ja kukkuloiden väriskaaloja. Jopa Kapteeni, joka kuunteli reissun alussa huvittuneena Huvikummun ja Leidi Luovan hurmioitumista muodoista ja harmaasävyistä, alkoi osoitella innoissaan vierekkäin seisovia, vihreän puukasvillisuuden peitossa olevan ja harmaan kiven peittämän, vuorten rinteitä. Yhtäkkiä oli paljon katseltavaa ja tutkittavaa.
Ei meiltä tosin actionia matkan varrelta puuttunut. Alkumatkaa siivitti vaihteleva tuuli, joka vaati vahtivuorolaisia olemaan tarkkaavaisina purjeiden asentojen kanssa sekä viilaamaan hieman suuntaa muutaman asteen sinne tai tänne tuulen mukaisesti. Jätimme ennen iltaa taaksemme Italian saappaan kärjen ja matkasimme satupilvimaisemissa rauhallisella avomerellä, kunnes automaattiohjauksen kompassi sekosi. Veneen keula kääntyi kartalla takaisin menosuuntaan ja autopilotti alkoi kääntämään venettämme määrätietoisesti 180 astetta, ikään kuin oikasemaan meidät takaisin kurssille. Ei menisi kauaa, kun aurinko laskisi horisontin taakse ja jättäisi meidät manuaaliohjauksen varaan. Pääsimme testaamaan Leidi Luovan kanssa ruoritaitojamme, kun Kapteeni kaivoi manuaaleja vian korjaamiseksi. Päätimme koettaa kalibroida automaattiohjauksen kompassin ennen kuin ilta pimenisi. Huvikumpu otti manuaalin käteen ja alkoi lukea ääneen, Kapteeni paineli nappeja. Edestä tuli rahtilaiva ja takaa laski aurinko. Veneemme pyöri tasaista ympyrää, mutta suuntaa ei löytynyt. Kapteeni lisäsi kierroksia ja ohjasi meidät laivan alta pois. Aurinko oli jättänyt taivaalle kajon.
Kompassin sekoamisen syyksi löytyi kompassin magneetin viereen jätetyt latauslaitteet, jotka sekoittivat sen suunnan. Pääsimme jatkamaan turvallisesti matkaa kohti pimenevää yötä autopilotilla. Aamun vahtivuoromme alkoi huikean auringonnousun siivittämänä. Katselimme Leidi Luovan kanssa horisonttia, joka syttyi tuleen punaisen pallon kurkistaessa taivaanrannasta.
Tänä päivänä oli vihdoin sen verran leuto tuuli, että saimme vedettyä Genaaker-purjeen ylös (Huvikumpu on koko matkan ajan luullut purjetta ‘kenaakkeliksi’). Liu’uimme meressä ottaen valokuvia upeasta purjeesta ja nauttien auringon lämmöstä. Veneessä vallitsi seesteinen tunnelma. Leidi Luova ehdotti uintia. Huvikumpu empi; veden syvyys oli 3 km. Yht’äkkiä kuului kova pamaus, genaakkeri tippui veteen ja alkoi liukua aaltojen mukana. Saimme vedettyä purjeen takaisin veneeseen, ja sidottua sen kiinni laitaan. Nyt oli hyvä aika käydä pulahtamassa, sillä vene ‘pysähtyi’, eli lähinnä lainehti laineiden mukana. Kapteeni päästi köyden veteen ja Leidi Luova ja Huvikumpu hyppäsivät perään Suomen lipun liehuessa taustalla.
Toista yötä kohti tuuli yltyi, ja nosti etuvasemmalta aallokon. Nukkuminen oli levotonta; keulahytti hyppi aaltojen harjoilta ylös ja alas. Huvikumpu kävi ehdottamassa Kapteenille vaihtivuoron vaihdosta, mutta Kapteeni taipui vuoron vaihdokseen vasta viiden aikaan aamuyöstä. Yö oli viileä, aallot hakkasivat veneen kylkeen, ja tuuli ulvoi. Leidi Luova ja Huvikumpu kääriytyivät sadehaalareihin ja Huvikumpu raahasi tyynyn ja peiton sitloor/taan. Oli pilkkopimeää, tähdet peittivät taivaan. Siinä he olivat, jälleen, Huvikumpu ja Leidi Luova, linnunradan ja mustan meren ympäröiminä.
Galina Kallio 